sunnuntai 30. joulukuuta 2012

Vuoden levyt 2012

Nyt on viime hetket tehdä vielä vuoden 2012 puolella listaus kuluneen vuoden parhaimmista levykokonaisuuksista. Vastaan on tullut monia itselleni uusia yhtyeitä, joiden levytyksiin olen ihastunut, mutta myös vanhoilta tutuilta suosikeilta on tullut hienoja julkaisuja. Listaan tässä sen verran levyjä, kuin halusin erityisesti nostaa esille vuoden musiikkitarjonnasta. Satunnaisessa järjestyksessä ovat sekaisin sekä kotimaiset että ulkomaiset levyt, tänä vuonna tosin kotimaisten artistien uutuuksia olen kuunnellut huomattavasti enemmän.

Burning Hearts - Extinctions


Tästä levystä kaikki mahdollinen on melkeinpä sanottu jo musiikkimedioissa, mutta yritän silti itsekin, koska on se niin upea. Viileän tunnelmallinen popmusiikki eteerisen ja kauniin naislaulun kera on yhdistelmänä itselleni jo ajatuksen tasolla toimiva, ja Burning Hearts tekee sen erityisen nautittavasti. Kappaleet uppoavat yksi toisensa jälkeen mielen syövereihin ja ne haluaa kuunneltavakseen säännöllisesti uudestaan. Extinctions sisältää omalla tavallaan hurmaavia kappaleita koko levyllisen verran ja parhaiden nimeäminen on hankalaa, mutta yritän sitäkin. Into the Wilderness oli se ensimmäinen kosketus yhtyeeseen ja se saa lempeän suloisena kappaleena edelleen hymyilemään onnellisesti. Modern Timesin melodiat ovat omalaatuisuudessaan hyvin kiehtovat. The Swallows nyt vaan on aivan täydellisen kaunista popmusiikkia. Onnea ja menestystä vaan jatkoa ajatellen Burning Heartsille.

PMMP - Rakkaudesta



Eipä tarvinnut pettyä Paulaan, Miraan ja Joriin uusimman PMMP-levyn kohdallakaan. Uudistumista oli jälleen tehty ja uusia ideoita otettu mukaan biiseihin. Tämänkin levyn kaikki kappaleet ovat tulleet omalla tavallaan rakkaiksi (heh) ja suosikit siltä muuttuneet. Tavallaan levy on koostettu tyypillisen PMMP-levyn tapaan: on keikoilla hyvin toimivia tanssimis-, pomppimis- ja mukanalaulamisbiisejä (Rakkaalleni, Koko show), mutta on myös niitä herkempiä tunnelmointeja (Pahvinaamari, Korkeasaari) ja sanomaltaan voimakkaita, iskevästi vasten naamaa lävähtäviä kappaleita (4ever Young, Tytöt). Näiden ryhmittymien ulkopuolelta tulevat lopulta ehkä ne kiinnostavimmat biisit, kuten mahtipontiseksi kasvava ihmissuhdetta metaforien kera pohdiskeleva Heliumpallo tai synkkää elämänkuvausta tarjoava, raastavan kaunis Toivo. Kokonaisuudessaan täydellisyyttä hipova levy heiltä, taas kerran.

Anna Eriksson - Mana


Tästä olen kirjoittanut aiemminkin, joten lainaan itseäni:

Yhtään edes keskinkertaiseksi jäävää kappaletta ei levyn yhdeksän teoksen joukosta löydy. Huippuhetket ja omat suosikit löytyvät Manalta kuitenkin helposti, itselleni ne ovat tällä hetkellä Sanokoot mitä vaan, hyvin kaunis Tikaritaivas ja loppupuolen intensiiviset Paha mies ja Maailma palelee.

Anna Eriksson on siirtynyt tämän levyn myötä kotimaisten laulaja-lauluntekijöiden parhaimmistoa kohti vauhdilla. Yli 15 vuotta kokemusta suomalaisella musiikkikentällä kuuluu esiintymisessä suurena taitona, varmuutena ja uskalluksena.

Anathema - Weather Systems


Weather Systems päätyi kuunneltavakseni melko pitkän aikaa julkaisunsa jälkeen, koska skeptisyys Anatheman suhteen oli päässyt aika suuresti, kun en mistään 90-luvun jälkeen tekemästään musiikista juuri ollut innostunut. Kaverit kuitenkin hehkuttivat varsinkin levyn aloituskappaletta Untouchable part 1 niin paljon, että pakko oli kuunnella. Ja onhan se niin, että pelkästään tämän kappaleen ansiosta Weather Systems ansaitsee paikkansa tällä listalla. Musiikki välittää lyriikoiden ilmaisemia suuria tunteita täydellisesti, ja bändin soitto kuulostaa upealta. Vielä loppulevykin sisältää kaunista musiikkia, jossa metallielementit sointuvat hienosti akustiseen soittoon, kuten bändin menneisyyden parhaimpina aikoina. Loppupuolen helmi The Beginning and the End muistuttaakin synkkyydessään erityisesti niistä ajoista. Anathema on nyt selkeästi palannut.

Regina Spektor - What We Saw from the Cheap Seats


Tässäkin lainaan aiempaa tekstiäni:

What We Saw from the Cheap Seats on todella hyvä levy, jossa on kaikki Regina Spektorille ominaiset hienot jutut, mutta myös uutta. Kaikki kappaleet eivät kuitenkaan säväytä niin paljon kuin toivoisi. Tähtinä antaisin tälle ehkä neljä viidestä, eli superlatiiveja ei ihan kuitenkaan voi käyttää.

Eva & Manu - Eva & Manu


Heidänkin levystään kirjoittelin kesällä:

Huomaa heti, miten kahden hyvän laulajan äänet sopivat todella yhteen ja täydentävät toisiaan.

...levyn musiikki painottuu pääasiassa akustisen kitaran ja koskettimien soittoon, ajoittain heitä säestävät basisti, rumpali ja sähkökitaristi.

Kappaleiden sanoitukset liittyvät rakastumiseen, matkalla olemiseen ja muuhunkin pohdiskeluun.

Eva ja Manu ovat saaneet tehtyä hyvän debyyttialbumin, toivottavasti jatkoa on luvassa. Itse toivoisin ilmaisuun ja kappaleiden välille lisää monipuolisuutta, koska uskoisin heidän osaamisensa ja tyylissään pysymisen kestävän vielä lisää kokeiluja ja rohkeampia musiikillisia ratkaisuja.

----------------------------------------------------------------------------------

Bubbling under:

Wintersun - Time I

Tämä voisi hyvinkin olla listalla, jos olisin tullut perehtyneeksi tähän enemmän. Pidän Jari Mäenpään musiikintekotyylistä, joka kuuluu tälläkin levyllä, mutta hukkuu ehkä hieman mahtipontisuuden ja runsaiden yksityiskohtien alle. Levy vaatinee paljon lisää soittokertoja auetakseen kunnolla, hienoja kohtia siitä löytyy jo nyt.

Johanna Kurkela - Sudenmorsian

Tämä on erityisesti avopuolisoni paljon soittama levy, mutta pidän tästä kyllä itsekin. Johannan herkän kaunis ääni on saanut tuekseen erittäin hyviä kappaleita ja tekstejä. Folkahtavia elementtejä ja tummasävyisyyttä on lisätty, mikä miellyttää itseäni paljon. Varsinkin Sinä nukut siinä on kappaleena aivan hengästyttävän hieno.

Lana Del Rey - Born to Die

Mielipiteitä jakava ja ristiriitainen artisti on saanut hienolla äänellään vangittua minut sen verran, että levynsä epätasaisesta kappalemateriaalista huolimatta tämä on mainittava. Niin paljon Video Games, Born to Die ja Summertime Sadness ovat kuitenkin soittolistallani viihtyneet.

torstai 25. lokakuuta 2012

MGMT - Oracular Spectacular


Vuoden 2007 lopulla digitaalisesti ja vuoden 2008 alussa fyysisessä muodossa julkaistu MGMT-yhtyeen debyyttilevy oli välitön hitti ns. vaihtoehtomusiikin kuuntelijoiden piireissä. Suosio tosin laajeni nopeasti myös valtavirran puolelle. Tätä ei voi kovin paljoa ihmetellä levyn alkupuolen hittiputkea kuunnellessaan. Reseptinä on hilpeän tarttuvia synamelodioita ja erittäin tanssittavaa fiilistä kiedottuna psykedeelisempään meininkiin. Painotukset tietysti vaihtelevat kappaleiden välillä paljonkin, esimerkkinä tästä toimivat hyvin vaikka kaksi ensimmäistä kappaletta. Levyn avaava Time to Pretend on suoraviivaisen tarttuva pophitti, jonka sanoitukset käsittelevät hauskalla tavalla rokkitähtielämän kliseitä. Kakkoskappale Weekend Wars puolestaan menee jo psykedeelisen rockin puolelle vahvasti.

The Youth -kappale jatkaa myös lievän hippifiiliksen tuovaa rauhallista ja rentoa linjaa, kun taas Electric Feel on takuuvarma indieklubien tanssittaja mukaansatempaavuudellaan, hyvä ja letkeä meininki seuraa välittömästi kappaleen kuuntelusta. Kids on synakuvion eteenpäin viemä, melodioiltaan rikas (ja äärimmäisen tarttuva korvamato, näin varoituksen sanana) sekä yksinkertaisesti loistava sävellys. Ensitutustumiseni yhtyeeseen tapahtuikin ystäväni soittaessa tätä kappaletta eräässä vaiheessa aina jokaisissa mahdollisissa bileissä…

Levyn loppupuoli ei tarjoa aivan samanlaista hittien ilotulitusta kuin alku, joten se jää helposti kuuntelijalle (ainakin omalla kohdallani) hieman vieraammaksi. 4th Dimensional Transition sukeltaa psykedelian maailmaan varsin syvälle, mutta toimivasti, tunnelma pysyy yllä. Pieces of What puolestaan on kevyen akustinen välipala. Loputkin kappaleet levyllä ovat kyllä hyviä, mutta jäävät kuitenkin harmittavasti alkupuoliskon varjoon.

Tämän levyn jälkeen MGMT julkaisi Congratulations-levyn, joka oli monelle pettymys sisältäen vähemmän tarttuvaa materiaalia, itsekään en ole tuota levyä paria kertaa enempää varmasti läpi pyöräyttänyt. Oracular Spectacular onkin toistaiseksi säilynyt bändin tähtihetkenä, jonka kappaleita fiilistellään edelleen. Se on onnistunut yhdistelmä 60-lukulaisia äänimaisemia ja nykypäivän indie rockia hyvien sävellysten kera.

Tämäkin oli kirjoitettu (hätäisesti ja pienellä varoitusajalla) Musaston viikon levyksi.

torstai 4. lokakuuta 2012

Type O Negative - October Rust


Vuoden 2010 huhtikuussa kuolleen keulakuvansa Peter Steelen myötä loppunut Type O Negative teki merkittävän uran metallimusiikin saralla toimien innoittajana lukemattomille synkän melodista raskaampaa rockia soittaville yhtyeille. Erityisesti siksi tämä syksyinen klassikkolevy ansaitsee tulla nostetuksi esiin.

Type O Negativelle tyypilliseen tapaan October Rust alkaa parillakin humoristisella introlla ennen varsinaista aloituskappaletta, joka onkin heti yksi yhtyeen hienoimpia teoksia. Kauniin dramaattinen pianointro aloittaa Love You to Death -kappaleen, ja pian mukaan astuu Peter Steelen ainutlaatuinen, hyvin matalalta mutta voimalla tuleva lauluääni. Ensimmäisen säkeistön pätkän jälkeen tulevat bändille ominaiset surisevat kitarat myös mukaan. Koskettimilla on koko levyn ajan varsin suuri rooli soundimaailmassa, joka on yleisesti ottaen bändin aiempia levyjä ns. siistitympi. Komealtahan se kuulostaa, tälle levylle silotellummat soundit sopivat.

Vaikka meininki on nyt ehkä hieman vakavampaa kuin aiemmin, sanoituksissa Peter Steelen omintakeinen huumorintaju pääsee edelleen vähän väliä esille. Erityisesti se isoin hitti, My Girlfriend’s Girlfriend, on osoitus tästä, koska kovin monen muun sanoittajan ei voisi edes kuvitella keksivän ilmaisua “meat triangle”… Itsensä ottaminen vähemmän vakavasti on aina ollut yksi Typen rakastettavimpia puolia, koska tämä humoristisuus ei kuitenkaan heikennä musiikin laatua tai arvoa mitenkään.

Lyriikoissa käsitellään toki myös oikeasti vakavia aiheita, kuten poisnukkuneiden läheisten muistelua jouluna Red Water (Christmas Mourning) -kappaleessa, joka on myös sävellyksenä upea. Majesteettisen komea Wolf Moon on levyn loppupuolen helmi, vaikka sanoitukset käsittelevätkin häiritsevällä tavalla kuukautisverta. Kai tämä on samanlaista ironista gooteille naureskelua, kuten edellislevyn Black no. 1 ulos menemisen estävine juurikasvuineen. Välillä pelataan musiikin ja sanoitusten tunnelman kontrasteilla, koska Die With Me on musiikillisesti levyn kepeimmästä päästä leppoisan kuuloisten akustisten kitaroiden kera. Yleisesti ottaen levyn kappaleet pohjautuvat varsin pitkälti koskettimiin, joiden käyttö tällä levyllä on todella melkeinpä upeinta mitä olen kuullut.

Levyn päätyttyä doomahtavaan Haunted-kappaleeseen voi todeta, että October Rust on lukuisia loistavia, klassikkostatuksen ansaitsevia kappaleita sisältävä levy, mutta kuitenkin sisältää myös keskinkertaisempia teoksia. Esimerkiksi Neil Young -coveri Cinnamon Girl on kyllä tehty Typen kuuloiseksi ja on sinänsä onnistunut versio, mutta se jää tällä levyllä ainakin omasta mielestäni auttamattomasti niiden parhaiden kappaleiden jalkoihin. Tästä huolimatta kyseessä on ehdoton melankolisen metallimusiikin klassikko, joka ilmestyy soittolistalle ainakin näin syksyisin yhä uudelleen.

Tämä arvioteksti on julkaistu alun perin Musaston viikon levynä

sunnuntai 16. syyskuuta 2012

Eva & Manu - Eva & Manu


Kirjoitusinspiraatio iski, kun pääsin todistamaan tämän duon eilen livenä Turun Eurocultured-tapahtumassa. Rennon fiiliksen tuova musiikki sopi täydellisesti aurinkoisen syyspäivän tunnelmaan jokirannassa. Tutustuin Evan ja Manun musiikkiin ensimmäistä kertaa niinkin epätodennäköisessä yhteydessä kuin tv-mainosmusiikkina, kun heidän kappaleensa Feet in the Water oli AVA-televisiokanavan mainoksessa. Kappale kiinnitti huomioni heti ensimmäisestä kerrasta, ja oli pakko katsoa, että mikä oli esittäjä, etsiä kappaleen video youtubesta ja ottaa muutenkin selvää artisteista. Selvisi, että duon jäsenet ovat suomalais-ranskalainen pariskunta Eva Louhivuori ja Emmanuel Laudic, ja he olivat tulleet tutuiksi blogimaailmassa reissaamalla ympäri Eurooppaa ja tekemällä biisejä matkansa aikana. Biiseistä kuvaamansa videot he sitten laittoivat viikoittain blogiinsa.

17.8. he sitten julkaisivat ensimmäisen levynsä. Levyn avauskappaleena on tietysti Feet in the Water, joka on saanut käsittääkseni varsin paljon radiosoittoakin viime aikoina. Kappale on kerrasta tarttuva, kuulas ja kauniin melodinen. Huomaa heti, miten kahden hyvän laulajan äänet sopivat todella yhteen ja täydentävät toisiaan.

If Only alkaa puolestaan pianomelodialla ja jatkuu verkkaisella temmolla. Hyvän linjan voi todeta jatkuvan. All I Can See oli valittu seuraavaksi videobiisiksi, ja tässä kuullaan jo hieman sähköistäkin kitaraa. Muuten levyn musiikki painottuu pääasiassa akustisen kitaran ja koskettimien soittoon, ajoittain heitä säestävät basisti, rumpali ja sähkökitaristi. Kaikki kappaleet toimivat kuitenkin varmasti myös akustisena duettona esitettyinä, itse näkemälläni keikalla heillä oli rumpali mukana muutamassa kappaleessa.

Kappaleiden sanoitukset liittyvät rakastumiseen, matkalla olemiseen ja muuhunkin pohdiskeluun. Hold on tuo mukaan soitantoon hienon kuuloisia puhaltimia ja nousee upeaksi esitykseksi hyvän sävellyksenkin ansiosta. Myös Raise Your Head on todella kaunis kappale, alkaen pianomelodioista ja Evan herkästi tulkitsemista säkeistöistä, huipentuen kertosäkeessä. Mainittava on myös The Black Keys -coveri Lonely Boy, joka on muuta materiaalia rujompi esitys, mutta ei liikaa, siitä saadaan tehtyä sopivan omankuuloinen.

Eva ja Manu ovat saaneet tehtyä hyvän debyyttialbumin, toivottavasti jatkoa on luvassa. Itse toivoisin ilmaisuun ja kappaleiden välille lisää monipuolisuutta, koska uskoisin heidän osaamisensa ja tyylissään pysymisen kestävän vielä lisää kokeiluja ja rohkeampia musiikillisia ratkaisuja. Live-esiintyminen heillä on jo todistetusti oikein hyvällä tasolla.

maanantai 3. syyskuuta 2012

Anna Eriksson - Mana



Tämän vuoden keväänä Anna Eriksson pääsi yllättämään ja kunnolla. Jos mulla olisi sydän -singlekappaleen ensimmäistä kertaa kuultuani totesin vain, että onpas nyt synkkää. Olin silti vähän skeptinen, vaikka tiesinkin artistin muuttaneen viime vuosina tyyliään jatkuvasti popin suuntaan. Ajattelin, että muu levy saattaa sittenkin olla vanhan tyylistä, iskelmällisempää. Lopulta kuitenkin musiikkimedioista alkoi tulla positiivisia arvioita ja levyä kuvailtiin niissä hyvin mielenkiintoiseksi. Pakkohan Mana oli itsekin hankkia kuunneltavaksi.

Ensimmäinen kappale Sanokoot mitä vaan pysäyttää kuulijan heti alkuun tunkemalla suoraan iholle. Eriksson laulaa ensimmäiset säkeet ilman säestystä, ja sanat tuntuvat tulevan todella tunteella. Tämä piirre onkin leimaavaa koko loppulevylle: tulkinta tulee todella sydämestä, nyt kun kaikki kappaleetkin ovat itse tehtyjä, sekä sävellyksien että sanojen puolesta. Tyylillisesti on siirrytty todella tummasävyisen popin puolelle musiikkitaustan koostuessa pääasiassa pianon, jousien ja koneiden käytöstä. Sävellyskin on heti ensimmäisessä kappaleessa loistava.

Laulutyyli palvelee musiikkia nyt täydellisesti: enää ei onneksi ns. huutolauleta ylidramaattisia melodioita, sillä se ei omiin korviini ikinä kuulosta hirveän hyvältä, vaikka artistilta ääntä löytyisikin. Nyt Erikssonin laulu hivelee korvia, mutta revittelyäkään ei puutu, Rakkauden ateisti menee jo todella rokkaavaksi esitykseksi. Levyn musiikkityyli on yhtenäinen, mutta kappaleet eroavat toisistaan sopivasti, esim. Orjantappuran ruusut pohjautuu jousisoittimiin ja Jos mulla olisi sydän pääasiassa koneisiin. Yhtään edes keskinkertaiseksi jäävää kappaletta ei levyn yhdeksän teoksen joukosta löydy. Huippuhetket ja omat suosikit löytyvät Manalta kuitenkin helposti, itselleni ne ovat tällä hetkellä Sanokoot mitä vaan, hyvin kaunis Tikaritaivas ja loppupuolen intensiiviset Paha mies ja Maailma palelee.

Anna Eriksson on siirtynyt tämän levyn myötä kotimaisten laulaja-lauluntekijöiden parhaimmistoa kohti vauhdilla. Yli 15 vuotta kokemusta suomalaisella musiikkikentällä kuuluu esiintymisessä suurena taitona, varmuutena ja uskalluksena. 10 vuotta sitten Eriksson tuskastui iskelmälaulajana ja viihdyttäjänä olemiseen, hän halusi tehdä jotakin haastavampaa ja saada ihmiset itkemään, koska viihdyttäjiä on jo tarpeeksi. Nyt hänellä on musiikkinsa tekemisessä taitoa, rohkeutta ja näkemystä koskettaa kuulijoitaan aivan uudella tavalla. Toivon ja uskonkin, että tätä tyyliään kehittäessään ja säilyttäessään musiikissa samanlaisen tekemisen palon, saamme kuulla häneltä vielä monia uusia vähintään tämäntasoisia albumeja.

Tämä arvio on julkaistu myös Musaston viikon levynä.

lauantai 14. heinäkuuta 2012

Regina Spektor - What We Saw from the Cheap Seats + Garden Partyn keikka 29.6.


Regina Spektor on ollut muutaman vuoden eräs suosikkiartistejani, kiitos opiskelukaverini, joka minut hänen musiikkiinsa tutustutti tuolloin :) levyjä Soviet Kitch, Begin to Hope ja Far on kuunneltu hyvin paljon tässä osoitteessa. Tämän kesän alussa julkaistiin uusin levy, joka on hieman jakanut mielipiteitä kriitikoiden keskuudessa. Sekä fanina että jonkinlaisena wannabe-musiikkitietäjänä yritän taas kirjoittaa omia tuntemuksiani levystä fiksuun muotoon...

Small Town Moon ensimmäisenä biisinä avautui itselleni enemmän parin viikon takaisella Garden Partyn keikalla, josta enemmän arvion päätteeksi. Nyt pidän siitä todella paljon. Tekstin teema puhuttelee, itsekin pikkukaupungista lähteneenä siihen tietysti pystyy samaistumaan. Rokkaavat bändiosuudet tuovat energiaa kappaleeseen, joka pelkkänä pianoballadina olisi jäänyt selvästi tylsemmäksi. Oh Marcello taas jää heti ensimmäisestä kerrasta mieleen "I'm just a soul whose intentions are good..." lainauksen ansiosta. Vakava dramaattisuus ja hauska kepeys vuorottelevat, kuten Reginan tuotannossa yleensäkin. Don't Leave Me (Ne Me Quitte Pas) on uusi versio vanhasta kappaleesta ja ihastuttavan, pirteän kepeä. Firewood puolestaan perinteisen kaunis piano & laulu -kappale. Patron Saint on myös tyypillistä Reginaa, mutta se ei biisinä muuten ole innostavimmasta päästä.

How puolestaan on överin sentimentaalinen balladi, jonka epäilimme ystäväni kanssa olevan jossain määrin parodiaa dramaattisista rakkauslauluista. Hyvinhän tämäkin Reginan esittämänä toimii. All the Rowboats on todella hieno kappale, joka sinkkuna julkaistuna hämmensi ensin päällekäyvällä tummasävyisellä dramaattisuudellaan. Kappaleen teksti on mielenkiintoinen ajatusleikki museoihin jumiin jääneistä taideteoksista: "Masterpieces serving maximum sentences". Ballad of a Politician on myös tummasävyinen, mutta ei edellisen kappaleen jälkeen iske läheskään yhtä paljon. Open on herkkä ja sisältää erityisen kauniita piano-osuuksia. The Party vaikuttaa, kuten jossakin toisessa arviossa jo sanottiin, olevan jollekin ystävälle tehty syntymäpäivälaulu, joka tällä levyllä tuntuu ehkä hieman irralliselta. Biisinä kuitenkin ihan kiva. Jessica on levyn päätöskappaleeksi ihan hyvin sopiva, ollen lyhyt akustisen kitaran säestämä kappale, josta ainoana tällä levyllä puuttuu piano kokonaan.

What We Saw from the Cheap Seats on todella hyvä levy, jossa on kaikki Regina Spektorille ominaiset hienot jutut, mutta myös uutta. Kaikki kappaleet eivät kuitenkaan säväytä niin paljon kuin toivoisi. Tähtinä antaisin tälle ehkä neljä viidestä, eli superlatiiveja ei ihan kuitenkaan voi käyttää.

--------------------------------------------------------------------------------

Keikka Garden Party -festarin toisen päivän pääesiintyjänä oli sen sijaan sellainen, josta voi käyttää vain ylisanoja ja superlatiiveja. Kun Regina oli ensimmäisen kerran Suomessa Ruisrockissa 2010, olin myös paikalla. Silloin tunnelma oli kuitenkin hyvin synkkä ja keikka loppui kesken, koska taustabändin sellisti oli kuollut vain muutamaa päivää aikaisemmin tapaturmaisesti. Artistin olemuksesta todella näki, että hän ei olisi ollut valmis esiintymään vielä siinä vaiheessa.

Nyt kaikki oli kuitenkin toisin, ja lavalle Helsingin Hietaniemessä nousi iloinen, sinivalkoiseen pukeutunut ja esiintymisestä selvästi nauttinut nainen. Keikka alkoi musiikillisestikin iloisesti edellisen Far-levyn aloituskappaleella The Calculation, jonka myötä tunnelmaan pääsi oikein mukavasti. Uutta levyä soitettiin tietysti paljon, mielestäni kaikki muut biisit paitsi Patron Saint, Open ja Jessica. Reginalla oli taustallaan yksi sellisti, rumpali ja kosketinsoittaja. Itse hän oli pianonsa ääressä muuten, paitsi Dance Anthem of the 80'sin aikana hän oli koskettimien takana kasvot yleisöön päin, mikä oli hänestä mukavaa, että hän näki esiintyessään välillä koko yleisön. Regina oli selkeästi välillä häkeltynyt saamastaan hienosta vastaanotosta ja suurista suosionosoituksista. Välillä jopa ujon oloinen artisti oli lavapersoonana kyllä sympaattisin, jonka olen nähnyt. Kuten ystäväni sanoi, jos viimeksi itketti sen takia, että Regina oli niin surullinen, nyt meinasi itkettää, koska hän oli niin iloinen ja onnellisen näköinen. Myös Hotel Songin aikana Regina poistui pianon äärestä seisaalleen laulamaan taustabändin hoitaessa soiton.

Olin settilistaankin todella tyytyväinen, varsinkin kun loppuun soitettiin peräkkäin Us, Fidelity, Hotel Song ja Samson. Oli mahtava yllätys kuulla myös Sailor Song. Aina yhtä ihana Eet kuultiin myös tällä kertaa. Uusista biiseistä All the Rowboats toimi todella hienosti livenäkin, ja How oli myös todella tunteellinen Reginan tulkitessa kappaletta antaumuksella, vaikka olimmekin sitä mieltä, että kappale saattaa olla jossain määrin parodiaa... Aivan mahtava keikka, yksi parhaista koskaan näkemistäni ehdottomasti, sillä yleinen tunnelma vain oli niin upea.

maanantai 28. toukokuuta 2012

Ewert and The Two Dragons - Good Man Down


Virolaisen indie-musiikin viime aikojen ehkä puhutuin nimi on ollut Ewert and The Two Dragons. Yhtye on keikkaillut Suomessakin jo melko paljon, ja alkavana kesänä on tiedossa festarikeikat ainakin Ruisrockissa ja Provinssissa. Ewert and The Two Dragons on ollut aktiivinen vuodesta 2009 alkaen, jolloin julkaistiin debyyttialbumi The Hills Behind the Hills. Vokalisti-kosketinsoittaja Ewert Sundjan lisäksi yhtyeessä on nimestään huolimatta kolme muuta jäsentä. Toinen albumi Good Man Down, josta nyt kerrotaan tarkemmin, julkaistiin viime vuonna. Tämä levy nosti yhtyeen tunnetuksi myös muualla kuin kotimaassaan.

(In the End) There’s Only Love esittelee bändin tyylin melko hyvin levyn alussa. Folkahtavaa indie rockia herkänkauniilla melodioilla ja miellyttävän kuuloisesti soitettuna. Kappaleet eivät pääasiassa ole hirveän mutkikkaita, mutta pieniä progevivahteitakin on. Seuraavana kuultava Good Man Down on itselläni ollut viime aikoina todellisessa voimasoitossa, hienoja harmonioita sisältävä kappale tarttuu päähän todella helposti. Eipä ihme, että biisi on kerännyt yhtyeen kotimaassa palkintojakin. Jolene ei puolestaan ole Dolly Parton-coveri, vaan kertoo kyseisen kappaleen tarinan vähän toisesta näkökulmasta, kauniin sävellyksen kera. Levyn alkupuolen singlekappaleiden lisäksi myös lopusta löytyy hienouksia. Road to the Hill on myös varsin tarttuva, pianon sävyttämä biisi. You Had Me at Hello lopettaa levyn kiireettömästi rauhallisiin ja vähäeleisiin tunnelmiin.

Huonoja kappaleita ei kokonaisuudesta löydy. Vaikka Ewert and The Two Dragonsia on nostettu esiin musiikkilehdissä ja blogeissa viime vuoden puolella jo hyvin paljon, päätin valita Good Man Downin viikon levyksi kuitenkin tässä vaiheessa. Kesän festarit kun ovat tulossa, ja mikäli yhtyeeseen ei ollut vielä sattunut tutustumaan, tämä levy on hyvä kuunnella ennen tulevia keikkoja. Lisäksi olen itse kuunnellut albumia tämän vuoden alkupuolella paljon, joten kirjoittaminen siitä oli siksikin ajankohtaista.

Tämä arvio oli siis tällä viikolla Musaston viikon levy.

maanantai 12. maaliskuuta 2012

LIVE: Nightwish, Helsingin jäähalli, 10.3.2012

Lähes kolmen vuoden odotuksen jälkeen pääsin taas todistamaan Nightwishin keikkaa. Tämä jäähallikeikka oli itselleni seitsemäs kerta kun yhtyeen näin livenä, mutta poikkeuksellinen siksi, että tämä oli ensimmäinen heidän ihan oma keikkansa, jonka pääsin näkemään. Aikaisemmat kuusi olivat siis festarikokemuksia.

Helsingin jäähalli keikkapaikkana oli nyt jo tuttu viimesyksyisen Tori Amos -keikan myös siellä nähtyäni, ja tälläkin kertaa oltiin kentällä, nyt tosin seisomapaikoilla. Saavuimme seuralaisteni kanssa hallille tuntia ennen ovien avaamista, ja lopulta olimme n. 8. - 10. rivissä aivan keskellä kenttää. Kohtalaisen hyvät paikat siis.

Poisonblack oli lämppärinä, sattumoisin olin nähnyt tämän bändin viimeksi samoilla festareilla kuin NW:nkin, eli Saunassa 2009. Poisonblack on aina ollut itselleni ihan mukavaa kuunneltavaa, sellaista pätevästi tehtyä melodista hard rockausta. Vanhana Sentenced-fanina pitää ainakin vähän diggailla, ja olihan Villeä hauska nähdä livenä pitkästä aikaa. :) Tuntuivat bändin tyypit olevan ihan tyytyväisiä lämmittelypestiinsä, kun pääsivät useille tuhansille soittamaan. Ihan hyvin rullaavan keikan soittivat, sitten olikin reilu puoli tuntia enää pääbändin aloitukseen.

Ennen keikkaa lavan eteen nostettiin valkoisista ja mustista harsonsuikaleista koottu esirippu. Lopulta valot sammuivat aiheuttaen hurjan kiljumisen ainakin eturiveissä. Valojen syttyessä uudestaan introna alkoi soida tietysti uuden levyn aloitus Taikatalvi ja harsoon heijastui sen takana keinutuolissa istuvan Marco Hietalan siluetti. Marco lauloi kappaleen keinutuolista ja hietti lopuksi tuolin lavan sivuun kappaleen vaihtuessa Storytimeen. Muukin bändi oli tämän biisin alkuun mennessä tullut paikoilleen, mutta esirippu pysyi ylhäällä pudoten vasta kappaleen ensimmäisen kertosäkeen jälkeen paljasten bändin ja taustalla olevan screenin, jolta esitettiin tunnelmaan sopivia kuvia ja videoita koko keikan ajan. Tästä sitten meininki saattoi kunnolla alkaa.

Avausbiisikaksikon jälkeen soitettiin aikaisemmin lopetusbiisinä jo vuodesta 2004 toiminut Wish I Had an Angel, joka toimi ihan piristävästi näin eri paikassa esitettynä. Dark Passion Playn sinkkuhitti, omasta mielestäni jo äärimmäisen kulutettu Amaranth seurasi tätä, ja siinähän se meni. Pakkohan heidän tietysti on tätäkin kappaletta edelleen soittaa.

Erittäin odotettu Scaretale uudelta levyltä tuli seuraavana, ja olihan se hieno. Sirkusaiheisten kuvien pyöriessä taustalla varsinkin Anette esiintyi aivan upeasti ja ilmeikkäästi, hänen vokaalisuorituksensa oli aivan yhtä hyvä tässä kuin levylläkin. Marcokin veti tietysti loistavasti osuutensa, hieno esitys kaikin puolin. The Siren-kappaletta Once-levyltä on kuultu livenä jo aika paljon myös Aneten kanssa, ihan kivahan se oli nytkin, mutta voisi tämänkin pikku hiljaa jo vaihtaa johonkin vähemmän kuultuun. Kovasti odotettu kappale oli myös Slow, Love, Slow -jazzballadi. Kappaleeseen saatiin loihdittua livenä hieno tunnelma, kun pyrojen jälkeensä jättämä savu leijaili lavalla ja Anette lauloi biisiä näyttävä sulkahattu päässään tuolilla istuen. Itselleni tämä oli keikan kohokohtia, harmitti vain se, ettei ainakaan meidän kohdallemme Empun kitarasoolo kuulunut kovinkaan hyvin, ja se että yleisö taputti tahtia biisin alussa, koska itse halusin ainakin kuulla herkän kappaleen ilman taustaläpsyttelyjä.

Kuten Imaginaerum-albumillakin, myös keikalla tätä seurasi irkkuhenkinen ja suoraviivaisen tarttuva I Want My Tears Back, joka odotusten mukaisesti toimi keikalla vielä paljon paremmin kuin levyltä, itsekin tuli huudettua mukana. Tässä biisissä Troy Donockley saapui yhtyeen kanssa lavalle bändin "kuudenneksi jäseneksi" soittamaan etnopuhaltimiaan, jotka tuovat kyllä hienoa lisää keikoille. Seuraavaksi soitettiinkin suuresti pitämäni The Crow, the Owl and the Dove, jonka livetoteutus ei ollut mielestäni aivan niin säväyttävä, kuin odotin sen olevan. Hienolta toki kuulosti pääasiassa, mutta jotenkin Aneten ja Marcon laulut eivät sointuneet yhteen tässä aivan niin kuin olisi pitänyt. Troyn lauluosuus kuulosti kyllä mahtavalta, samoin kuin Aneten yksin laulama kappaleen lopetus. Luonnollisesti tätä irkkuteemaa jatkettiin The Islanderilla, jonka alussa pyydettiin nostamaan kaikki puhelimet, kamerat ja sytkärit ilmaan, ja kyllähän näky varmasti oli lavalta komea. Itsekin katselin ympärilleni lehtereille, jotka näyttivät oikein tunnelmallisilta valopisteiden loistaessa. Kauniissa akustisessa kappaleessa yleisö lauloi hienosti mukana varsinkin kertosäkeessä, tähän ei kyllä onnistu kyllästymään.

Nemon soittaminen akustisena oli bändiltä kyllä loistava peliliike tämän kappaleen livesovituksen suhteen. Nyt tätä kaikkien mahdollisten radioiden voimasoittamaa kappaletta jaksoi kuunnella ihan uudella tavalla, ja versio oli kieltämättä oikein kaunis. Kysehän ei ole siitä, että Nemo olisi sävellykseltään ollenkaan huono, se nyt vain sattuu olemaan täydellinen pophitti, jolla se sitten tienasi massasuosionsa ja vanhojen true-fanien vihat niskoilleen. Last of the Wilds-instrumentaali soitettiin Lapin ruskaa taustallaan screenillä, eipä jaksanut enää hirveästi innostaa kun tämäkin on jo niin kuultu, voisi vaihtaa jo pois. Seuraavaksi mahtipontiset kuorot aloittivat Planet Hellin, jota ei ollut ennen uuden levyn kiertuetta soitettu Aneten kanssa livenä. Olin tästä vanhan suosikkikappaleen kuulemisesta kyllä aivan pähkinöinä, mätön alkaessa ponnari lähti omista hiuksista ensimmäistä kertaa keikan aikana ja tukanheilutusriehuminen alkoi. Anette veti todella mahtavasti naislauluosuudet, Marcon ollessa omissa pätkissään myös totutun mahtava.

Tällä keikalla kuultiin sitten Ghost River, jota ei kaikilla Suomen keikoilla soitettu. Kappale kuulosti livenä itselleni paljon paremmalta kuin levyllä ollen oikein toimiva runttaus. Tämän jälkeen ilmoille kajahti laulajien toimesta "All the same, take me away, we're dead to the world!" ja tässä vaiheessa taisin hieman seota ja huutaa puolihysteerisesti mukana :D Dead to the World tuli täytenä yllätyksenä itselleni, sillä en odottanut mitään Century Child -levyltä soitettavan, aivan mahtava fiilis oli kuulla tämäkin vanha suosikki. Varsinaisen setin loppuun oli kaivettu vuonna 2001 julkaistu Over the Hills and Far Away -coveri, jota oli nyt Gary Mooren kuoleman johdosta alettu esittää taas tällä kiertueella. Vaikka suhtauduin hyvin epäinnostuneesti tämän kuulemiseen, olihan Anette-versio mielenkiintoista kuulla, ja hän suoriutui tästäkin kappaleesta hienosti.

Encoreiden aluksi bändi versioi Finlandia-hymniä Troyn huilun kera varsin mahtipontiseksi paisutellen, tällä kertaa tämä ei tosin säväyttänyt aivan niin paljon kuin ensimmäisellä kerralla kuullessa. Sitten vuorossa oli ristiriitaisia tuntemuksia herättänyt Song of Myself, jonka liveversio tosin olikin erittäin hyvä ja toimiva, sillä kappale lopetettiin puoleen väliin ennen puheosuutta, jonka soittaminen livenä olisikin ollut äärimmäisen tylsää. Ilta loppui vauhikkaaseen Last Ride of the Day -biisiin, joka toimi uutena lopetuskappaleena mielestäni aivan loistavasti, tämä saa puolestani ottaa WIHAA:n entisen paikan oikein mielellään. Tuttu kiiltävä paperisilppusade ja uutena tehosteena vielä pieni ilotulitus viimeistelivät hienon keikkaillan. Yhtye oli hienoa nähdä iloisen ja tyytyväisen näköisenä loppukumarruksissa, he olivat selkeästi todella otettuja yleisön innostuneesta mukanaolosta.

Keikka oli audiovisuaalisena elämyksenä siis erittäin hyvä. Ainoat miinukset pitää antaa laulujen ja kitaroiden ajoittaisesta huonosta kuuluvuudesta lavan eteen, ilmeisesti hieman taaempana tätä ongelmaa ei esiintynyt. Toisaalta oli hyvä, että äänenvoimakkuus ei ollut liian suuri, kuten helposti käy, nyt kaikki soittimet erotti oikein hyvin. Bändin jäsenten lavahabitusta en jaksa enempää analysoida, sen voi tarkistaa halutessaan vaikkapa tästä. Pyrojen käyttö oli tuttuun tapaan runsasta, varsinkin Planet Hell oli yhtä tulimyrskyä lavalla ja yleisössäkin tuli todella lämmin, mikä tietysti sopi kappaleen teemaan. :D Settilistaankin olin varsin tyytyväinen, biisikattaus ja järjestys oli parempi kuin odotin. Seuraavaksi itselläni on vuorossa Nightwishilta taas festarikeikka, Ruisrockissa olisi tarkoitus heidät nähdä seuraavan kerran. Saa nähdä mitä uutta mahdollisesti on odotettavissa siellä.

lauantai 3. maaliskuuta 2012

Nightwish - Imaginaerum



Nyt on tullut aika tarttua viimein tähänkin levyyn arviointimielessä, kun keikallekin olen menossa jo viikon päästä. Ajatukset ovat olleet tästä pitkään ristiriitaiset eivätkä lisäkuuntelutkaan ole tuoneet helpotusta. Toisaalta kaikki kuulostaa komealta ja hyvin tehdyltä, mutta levy ei vaan tunnu päätyvän soittoon läheskään samalla intensiteetillä kuin aikaisemmat. Keskityn tässä arviossa melko paljon materiaalin mahdolliseen livetoimivuuteen lähestyvää keikkaa ajatellen. Näistä lähtökohdista siis lähden analysoimaan kappale kappaleelta.

Taikatalvi toimii levyn introna esitellen 2 ja puolen minuutin ajan varsin joululaulumaisia tunnelmia Marcon suomeksi laulamana. Talviset sanat ovat kauniit ja kappale varmasti toimii hienosti keikka-introna.

Sitten siirrytään lennossa toisena kappaleena kuultavaan sinkkuhitti Storytimeen. Kyseessä on erittäin perinteinen Nightwish-radiohitti kosketinalulla ja mahtipontisella mättökohdalla, mutta kertosäe lähtee tässä kyllä lentoon aivan omanlaisellaan tavalla (tai okei, ehkä Dark Chest of Wondersissa kuultiin Once-levyllä jo samantapainen lennokas kertsi), jonka ansiosta epäilisin kappaleen kestävän kuuntelua. Kuorot ovat komeat ja orkesteri pauhaa, Anettea täytyy myös kehua entisestään parantuneesta laulusuorituksesta, joka tosin nousee vieläkin suurempiin huippuihin eräissä muissa levyn kappaleissa.

Ghost River onkin sitten se levyn rankin kappale, jossa Anette laulaa säkeistöt ja Marco vetää muristen kertosäkeen. Kappale ei ole itselleni miksikään suosikiksi noussut, vaikka riffi potkiikin hyvin ja lapsikuorot tuovat hienoa, pelottavahkoa tunnelmaa loppupuolella. Muuten sävellys on valitettavan keskinkertainen Tuomas Holopaisen sävellykseksi. Livenä toiminee tosin paremmin.

Tämän jälkeen onkin hyvä vetää kehiin se rauhoittava biisi. Kyseessä Slow, Love, Slow, jota etukäteen jo innolla odotin, kun kerrottiin kyseessä olevan jazz-kappale. Se alkaa hyvin NW-tyypillisellä kosketinintrolla, mutta Aneten alkaessa laulaa tunnelma tosiaan on hyvin savuiseen jazz-kapakkaan sopiva. Anette loistaa tulkinnassaan kyllä tässä kappaleessa niin, ettei kenenkään muun sitä voisi kuvitella laulavan. Neljän minuutin kohdalla mukaan astuvat taustalle myös särökitarat ja kosketinmaalailut nostavat meiningin tutun mahtipontiseksi. Onneksi kappale päättyy kuitenkin saksofonisooloiluun ja mystiseen kellon tikitykseen. Yksi levyn parhaita kappaleita ehdottomasti.

Hittirevittelyä kelttielementein on puolestaan I Want My Tears Backin idea. Tämä ei aluksi sytyttänyt yhtään, mutta nyt kappale on alkanut kyllä potkia, varsinkin Aneten ja Marcon duetoima kertosäe on mukavan hitikäs ja aluksi kornilta kuulostanut "I want my tears back now!" huudahdus voisi toimia livenä hyvinkin.

Scaretale onkin sitten something completely different. Lapsikuoron hyräilyllä alkava, upeiden massiivisten orkesterisoitinten vauhtiin laittama sirkusaiheinen musikaalipätkä on levyn innovatiivisin teos, jossa Anette on aivan mahtava noita-akaksi muuntumisineen ja Marco taas loistaa tirehtöörinä. Ajoittain skitsofreenisen kuuloinen kappale on myös ehdottomasti tämän levyn top 5:ssä ja todella odotan tämän kuulemista keikalla.

Instrumentaalikappale on laitettu tähän väliin, se on nimeltään Arabesque. Lähi-idän tyylisiä tunnelmiahan tässä on ihan hienon kuuloisesti toteutettuna, mutta ei silti säväytä. Biisi joutuu useimmiten skipatuksi levyllä.

Kaunis akustinen balladi Turn Loose the Mermaids hivelee korvia seuraavaksi. Biisissä on huilua ja irkkufiilistä sekä koskettava sanoitus. Pidän kovasti.

Myös Rest Calm on taas levyn parhaita kappaleita. Vauhdikkaasti Marcon laulamana alkava biisi pysähtyy rauhalliseen kertosäkeeseen Aneten kera, ja melodiat ovat upeat. Monelle on tullut mieleen Disneyn Pocahontas-sävelmä Colours of the Wind, ja kyllähän kertosäkeessä hieman samaa on. Lapsikuoroa kuullaan taas loppupuolella. Hieno kappale joka tapauksessa.

Kakkossinkuksi lohkaistu The Crow, the Owl and the Dove on aivan upea. Rakastan. Marcon säveltämässä kappaleessa laulajat duetoivat todella hienosti, sanoitus iskee ja koskettaa ja puoliballadimainen sävellys on timanttia. Tämä oli alkuun ehdoton suosikkini levyltä, ja vieläkin kuuluu ehdottomaan parhaimmistoon. Biisinä todellinen muotovalio.

Nopeaan meininkiin siirrytään taas Last Ride of the Dayssa. Anette pääsee revittelemään sopivasti raskautta ja mahtipontisuutta tarjoavan musiikkitaustan kera, Marco tukee välillä taustalaulujen muodossa. Kertosäe on mahtava, tätä odottaa pääsevänsä livenä laulamaan mukana.

Song of Myself on se tämän levyn pitkä eepos. Aikaisemmilla levyillä nämä pitkät kappaleet ovat onnistuneet pääasiassa aina todella hyvin ollen upean eeppisiä ja mahtipontisia sekä sävellyksinä onnistuneita. Myös Song of Myself lähtee lupaavasti liikkeelle, ja ensimmäiset kaksi osaa kappaleesta ovat oikein hienon kuuloiset Aneten laulaessa kuorojen kanssa vuorotellen. Kolmannessa osassakin meininki pysyy vielä suht kiinnostavana, vaikka ei tässäkään todellakaan päästä Poet and the Pendulumin tai Ghost Love Scoren tai Beauty of the Beastin tasolle. Melkein tarkalleen puolivälistä 13,5 minuuttista kappaletta alkaa paljon kommentoitu puheosuus. Jousisoittimien herkästi säestämässä osuudessa bändin jäsenille läheiset henkilöt puhuvat kauniita lauseita ja tarinoita, mutta ei tämä kyllä kappaleena näin oikein toimi. Haluaisin kovasti pitää tästä, mutta kun ei. Se, että puolet kappaleesta kulutetaan puheosuuksiin pudottaa sen itselläni auttamattomasti keskinkertaisuuteen.

Levyn päättää lopulta orkesterin soittama, Pip Williamsin levyn teemoista kokoama instrumentaali, joka on todennäköisesti tarkoitettu keväällä julkaistavan elokuvan lopputeksteihin. Ihan komealta kuulostaa, mutta eipä tämä lopetus mitään erityistä levyllä tarjoa, juuri lopputekstimusiikkina sen voisi kuvitella säväyttävänkin, mikäli leffa on oikeasti hyvä. :)

Imaginaerum ei ole Nightwishin paras albumi omissa listoissani, enkä tiedä kestääkö levy kuuntelua kovin paljoa tulevaisuudessa, merkkejä kyllästymisestä on joissakin kappaleissa nyt jo havaittavissa. En tiedä kuinka paljon merkitystä tässä sitten on oman musiikkimaun muutoksella vuosien varrella siitä, kun Nightwish oli se ehdoton ykkösbändi. Tätä voisi ehkä analysoida loputtomiin. Totean kuitenkin vaan, että levyllä on muutama kiistattoman hieno kappale, jotka varmasti tulevat säilymään bändin klassikoina tulevaisuudessa, mutta ajoittainen kompastelu ja muutamat valitettavan keskinkertaiset sävellykset vievät levyn yleistä tasoa alas.

keskiviikko 11. tammikuuta 2012

Björk - Homogenic



Kaikille varmasti jossakin määrin tutun islantilaisartisti Björkin vahvistettiin jokin aika sitten tulevan Suomeen Flow-festivaalille 12.8.2012. Keikka on osa uuden albumin jälkeistä Biophilia-kiertuetta, mutta tässä arviossa palataan nyt vuoteen 1997 ja Björkin tuona vuonna ilmestyneeseen Homogenic-levyyn, joka on hänen kolmas levynsä ja tämän kirjoittajan mielestä edelleen se artistin huipputeos.

Toki myös Debut, Post ja Vespertine ovat mielestäni hienoja teoksia, joilta löytyy loistavia kappaleita, mutta Homogenicilla kokonaisuus on silti täysin omanlaisensa. Björk teki levyn kunnianosoitukseksi kotimaalleen Islannille, ja musiikillisesti kappaleet koostuivat pääasiassa konemusiikista sekä jousisoittimista. Björkin mukaan konebiitit symboloivat tuliperäisen Islannin laavaa ja jouset taas jäätiköitä. Mukana oli “mausteina” lisäksi mm. harmonikkaa ja lasiharmonikkaa. Albumin tuotannossa olivat mukana Björkin itsensä lisäksi Mark Bell, Guy Sigsworth, Howie B ja Markus Dravs. Mielenkiintoisena yksityiskohtana mainittakoon, että Björk sävelsi levyn jousiosioita Casio-syntetisaattorilla ja vei nauhoituksensa ohjelmoijille, jotka loivat sopivat konerytmit niiden yhteyteen.

Levyn avauskappale Hunter esittelee levyn musiikillisen tyylin melko täydellisesti heti alkuun. Biittejä, jousia ja vaanivaa tunnelmaa. Jóga taitaakin sitten olla oma suosikkini Björkin koko tuotannosta. Näin upealla tavalla jousia on yhdistetty popkappaleeseen harvoin, ja kun Björk laulaa ensimmäisen kerran “emotional landscapes…” kylmät väreet kulkevat edelleen lähes joka kerta. Unravel-kappaleessa kuuluu vereslihalla oleminen päättyneen parisuhteen jälkeen, kappale on vähäeleinen ja kaunis kuuluen artistin koskettavimpiin. Bachelorette on myös huikea ollen mahtipontinen esitys, jota jouset kuljettavat eteenpäin vahvasti tulkinnan ollessa täynnä tunnetta.

All Neon Like ei yllä aivan samanlaiseen loistoon kuin aloitusnelikko, mutta on nimensä mukaisesti värikäs ja positiivinen kappale. 5 years sisältää mielenpainuvan jousikohdan kappaleen puolenvälin tienoilla. Immaturessa puolestaan laulaja toruu itseään hyväuskoisuudesta ja lapsellisuudesta petyttyään jälleen ihmissuhteessaan. Alarm Call rikkoo levyn musiikillista linjaa ollen lähempänä peruspoppia ja sisältäen enemmän hip hop -elementtejä. Kappaleen on huhuttu kertovan Michael Jacksonista. Levyn toiseksi viimeisenä kappaleena seuraa räjähdys Pluton muodossa. Raivoisat konesoundit ja Björkin karjumiseksi yltyvä laulu tuottavat hänen ehkä rankimman kappaleensa ikinä: “Excuse me but I just have to explode, explode this body off me…”

Levy päättyy seesteisesti kappaleeseen All is Full of Love. Mielenkiintoista kappaleessa on se, että levylle päätynyt versio ei ole se, josta on tehty musiikkivideo ja joka sisällytettiin Björkin Greatest Hits -kokoelmalle. Kappaleesta levyllä oleva versio onkin varsin paljon laiskempi remix, kuin tämä muissa yhteyksissä esiintynyt. Usein koneella levyä kuunnellessani lisäänkin viimeiseksi kappaleeksi tämän video-remixin levyllä olevan sijaan. Kappale sävellyksenä on joka tapauksessa mahtava, ja sanoitukset rakkauden olemassaolosta ympärilläsi, vaikka sitä ei huomaisikaan, ovat aina ajankohtaiset.

Homogenicin jälkeen Björk julkaisi vielä erittäin onnistuneen Vespertinen, joka on tyylillisesti ajoittain lähellä Homogenicia, mutta toisaalta taas ei läheskään. Medúllasta eteenpäin artistin tekemiset eivät itselleni ole enää niin kolahtaneet, levyillä on ollut muutamia yksittäisiä hyviä kappaleita, mutta ei mitään mullistavaa. Biophiliaan pitäisi tosin vielä perehtyä, koska en ole ehtinyt kuunnella sitä ehkä tarpeeksi, jotta se aukeaisi kokonaisuudessaan. Joka tapauksessa elokuista keikkaa odottelen innolla!

Tämä teksti oli myös kirjoitettu viikon levyksi Musastoon viime viikolla.

perjantai 6. tammikuuta 2012

Kate Bush - 50 Words for Snow



Tällaisena pitkästä aikaa talvisena päivänä, kun ulkona on hieman pakkasta ja ohut kerros luntakin satanut yön aikana, on hyvä päivä kirjoittaa tästä levystä viimein. Kate Bush julkaisi uutta materiaalia sisältävän levynsä 21. marraskuuta viime vuoden puolella. Alkuvuodesta tuli uusintaversioita The Sensual Worldin ja Red Shoesin kappaleista, joten tämä uutta materiaalia sisältävä levy oli oikein mukava yllätys. Varsinkin kun levy on Katen paras vuoden 1985 jälkeen.

Snowflake on Katen ja hänen poikansa Albertin duetto, ja sellaisena äärimmäisen onnistunut avaaja levylle. Kuulas kappale maalaa kuulijan mieleen kuvan lumisateesta kauniiden pianomelodioiden johdatellessa sitä rauhallisesti eteenpäin. Vangitseva kappale menee ohi hujauksessa, vaikka kestää melkein 10 minuuttia. Lake Tahoe on myös hidastempoinen, pianoon ja lauluun rakentuva kappale, jonka mielenkiintoiset laulumelodiat pitävät myös hyvin otteessaan. Misty puolestaan venyy 13,5-minuuttiseksi, mutta tuo esille enemmän muitakin soittimia, vaikka piano on edelleen hallitsevassa asemassa, mikä ei tietenkään ole huono asia. Itselleni suurena pianon ystävänä levyn ensikuuntelut olivat aivan huikeita, kun tajusin että Kate on ottanut pianoa mukaan näin suurissa määrin ensi kertaa aivan parin ensimmäisen levynsä jälkeen. Joka tapauksessa kappaleen melodiat ovat hienoja ja Katen laulu kuulostaa mahtavalta, kun hän on saanut siihen iän mukanaan tuomaa mataluutta ja käheyttä, joita käyttää upeasti varsinkin tässä kappaleessa.

Näiden kolmen massiivisen teoksen jälkeen on singlenä etukäteen julkaistun Wild Manin vuoro ja kappaleena tämäkin on samaa huipputasoa edellisten kanssa. Lumimiehestä kertovassa kappaleessa kitaraa käytetään hyvin vangitsevalla tavalla Katen laulaessa matalalta, lähes kuiskaten säkeistöt. Vahvassa kertosäkeessä mukaan tulee taustalle myös mieslaulua. Sanoituksessa on käytetty kiinnostavasti lumimieslegendoja. Snowed in at Wheeler Street onkin sitten nimekäs duetto, kun Katen kumppanina tässä laulaa Elton John. Loistavasta tulkinnasta ei ole ainakaan pulaa tässä kappaleessa. Siihen tämä pääasiassa rakentuukin, sillä musiikkitaustaltaan kappale on edellisiä yksinkertaisempi. Laulusuoritusten ansiosta tämä on silti ehdottomasti hyvä, tunteikas esitys.

Nimikappale 50 Words for Snow onkin sitten erikoisempi tapaus. Tosin vuoden 2005 Aerialille piin desimaaleja luettelevan kappaleen tekemisen jälkeen Kate Bushilta osasi kyllä odottaa jotakin tämäntapaista, mutta silti. Nimibiisi koostuu pääosin siitä, että Kate luettelee lukuja ja Stephen Fry eri sanoja lumelle. Väliosissa Kate laulaa "Come on man, you've got 44 to go" jne. Nämä lauletut osuudet jäivät ajoittain päähän soimaan, mutta muuten kappaleen musiikillinen arvo jää kyllä vähäiseksi, kun ei soitannossakaan olla mitään mielenkiintoista ja erikoisen kuuloista tekemässä. Onneksi levy loppuu erittäin kauniiseen Among Angels-kappaleeseen, jossa Kate laulaa pelkästään pianonsa säestyksellä, loppupuolella mukaan tulee hieman jousia taustalle. Täydellinen lopetus tälle levylle.

Mielestäni tällä levyllä Kate Bush palasi perusasioiden äärelle, tekemään loistokasta taiderockia, jossa hyvät sävellykset nousivat tärkeimpään osaan. Vain levyn nimikappaleen ansiottomuus pudottaa tämän levyn tasossa Hounds of Loven alapuolelle, mutta hänen uransa toiseksi parhaaksi levyksi 50 Words for Snow omasta mielestäni nousee.