Nightwish - Imaginaerum

Nyt on tullut aika tarttua viimein tähänkin levyyn arviointimielessä, kun keikallekin olen menossa jo viikon päästä. Ajatukset ovat olleet tästä pitkään ristiriitaiset eivätkä lisäkuuntelutkaan ole tuoneet helpotusta. Toisaalta kaikki kuulostaa komealta ja hyvin tehdyltä, mutta levy ei vaan tunnu päätyvän soittoon läheskään samalla intensiteetillä kuin aikaisemmat. Keskityn tässä arviossa melko paljon materiaalin mahdolliseen livetoimivuuteen lähestyvää keikkaa ajatellen. Näistä lähtökohdista siis lähden analysoimaan kappale kappaleelta.

Taikatalvi toimii levyn introna esitellen 2 ja puolen minuutin ajan varsin joululaulumaisia tunnelmia Marcon suomeksi laulamana. Talviset sanat ovat kauniit ja kappale varmasti toimii hienosti keikka-introna.

Sitten siirrytään lennossa toisena kappaleena kuultavaan sinkkuhitti Storytimeen. Kyseessä on erittäin perinteinen Nightwish-radiohitti kosketinalulla ja mahtipontisella mättökohdalla, mutta kertosäe lähtee tässä kyllä lentoon aivan omanlaisellaan tavalla (tai okei, ehkä Dark Chest of Wondersissa kuultiin Once-levyllä jo samantapainen lennokas kertsi), jonka ansiosta epäilisin kappaleen kestävän kuuntelua. Kuorot ovat komeat ja orkesteri pauhaa, Anettea täytyy myös kehua entisestään parantuneesta laulusuorituksesta, joka tosin nousee vieläkin suurempiin huippuihin eräissä muissa levyn kappaleissa.

Ghost River onkin sitten se levyn rankin kappale, jossa Anette laulaa säkeistöt ja Marco vetää muristen kertosäkeen. Kappale ei ole itselleni miksikään suosikiksi noussut, vaikka riffi potkiikin hyvin ja lapsikuorot tuovat hienoa, pelottavahkoa tunnelmaa loppupuolella. Muuten sävellys on valitettavan keskinkertainen Tuomas Holopaisen sävellykseksi. Livenä toiminee tosin paremmin.

Tämän jälkeen onkin hyvä vetää kehiin se rauhoittava biisi. Kyseessä Slow, Love, Slow, jota etukäteen jo innolla odotin, kun kerrottiin kyseessä olevan jazz-kappale. Se alkaa hyvin NW-tyypillisellä kosketinintrolla, mutta Aneten alkaessa laulaa tunnelma tosiaan on hyvin savuiseen jazz-kapakkaan sopiva. Anette loistaa tulkinnassaan kyllä tässä kappaleessa niin, ettei kenenkään muun sitä voisi kuvitella laulavan. Neljän minuutin kohdalla mukaan astuvat taustalle myös särökitarat ja kosketinmaalailut nostavat meiningin tutun mahtipontiseksi. Onneksi kappale päättyy kuitenkin saksofonisooloiluun ja mystiseen kellon tikitykseen. Yksi levyn parhaita kappaleita ehdottomasti.

Hittirevittelyä kelttielementein on puolestaan I Want My Tears Backin idea. Tämä ei aluksi sytyttänyt yhtään, mutta nyt kappale on alkanut kyllä potkia, varsinkin Aneten ja Marcon duetoima kertosäe on mukavan hitikäs ja aluksi kornilta kuulostanut "I want my tears back now!" huudahdus voisi toimia livenä hyvinkin.

Scaretale onkin sitten something completely different. Lapsikuoron hyräilyllä alkava, upeiden massiivisten orkesterisoitinten vauhtiin laittama sirkusaiheinen musikaalipätkä on levyn innovatiivisin teos, jossa Anette on aivan mahtava noita-akaksi muuntumisineen ja Marco taas loistaa tirehtöörinä. Ajoittain skitsofreenisen kuuloinen kappale on myös ehdottomasti tämän levyn top 5:ssä ja todella odotan tämän kuulemista keikalla.

Instrumentaalikappale on laitettu tähän väliin, se on nimeltään Arabesque. Lähi-idän tyylisiä tunnelmiahan tässä on ihan hienon kuuloisesti toteutettuna, mutta ei silti säväytä. Biisi joutuu useimmiten skipatuksi levyllä.

Kaunis akustinen balladi Turn Loose the Mermaids hivelee korvia seuraavaksi. Biisissä on huilua ja irkkufiilistä sekä koskettava sanoitus. Pidän kovasti.

Myös Rest Calm on taas levyn parhaita kappaleita. Vauhdikkaasti Marcon laulamana alkava biisi pysähtyy rauhalliseen kertosäkeeseen Aneten kera, ja melodiat ovat upeat. Monelle on tullut mieleen Disneyn Pocahontas-sävelmä Colours of the Wind, ja kyllähän kertosäkeessä hieman samaa on. Lapsikuoroa kuullaan taas loppupuolella. Hieno kappale joka tapauksessa.

Kakkossinkuksi lohkaistu The Crow, the Owl and the Dove on aivan upea. Rakastan. Marcon säveltämässä kappaleessa laulajat duetoivat todella hienosti, sanoitus iskee ja koskettaa ja puoliballadimainen sävellys on timanttia. Tämä oli alkuun ehdoton suosikkini levyltä, ja vieläkin kuuluu ehdottomaan parhaimmistoon. Biisinä todellinen muotovalio.

Nopeaan meininkiin siirrytään taas Last Ride of the Dayssa. Anette pääsee revittelemään sopivasti raskautta ja mahtipontisuutta tarjoavan musiikkitaustan kera, Marco tukee välillä taustalaulujen muodossa. Kertosäe on mahtava, tätä odottaa pääsevänsä livenä laulamaan mukana.

Song of Myself on se tämän levyn pitkä eepos. Aikaisemmilla levyillä nämä pitkät kappaleet ovat onnistuneet pääasiassa aina todella hyvin ollen upean eeppisiä ja mahtipontisia sekä sävellyksinä onnistuneita. Myös Song of Myself lähtee lupaavasti liikkeelle, ja ensimmäiset kaksi osaa kappaleesta ovat oikein hienon kuuloiset Aneten laulaessa kuorojen kanssa vuorotellen. Kolmannessa osassakin meininki pysyy vielä suht kiinnostavana, vaikka ei tässäkään todellakaan päästä Poet and the Pendulumin tai Ghost Love Scoren tai Beauty of the Beastin tasolle. Melkein tarkalleen puolivälistä 13,5 minuuttista kappaletta alkaa paljon kommentoitu puheosuus. Jousisoittimien herkästi säestämässä osuudessa bändin jäsenille läheiset henkilöt puhuvat kauniita lauseita ja tarinoita, mutta ei tämä kyllä kappaleena näin oikein toimi. Haluaisin kovasti pitää tästä, mutta kun ei. Se, että puolet kappaleesta kulutetaan puheosuuksiin pudottaa sen itselläni auttamattomasti keskinkertaisuuteen.

Levyn päättää lopulta orkesterin soittama, Pip Williamsin levyn teemoista kokoama instrumentaali, joka on todennäköisesti tarkoitettu keväällä julkaistavan elokuvan lopputeksteihin. Ihan komealta kuulostaa, mutta eipä tämä lopetus mitään erityistä levyllä tarjoa, juuri lopputekstimusiikkina sen voisi kuvitella säväyttävänkin, mikäli leffa on oikeasti hyvä. :)

Imaginaerum ei ole Nightwishin paras albumi omissa listoissani, enkä tiedä kestääkö levy kuuntelua kovin paljoa tulevaisuudessa, merkkejä kyllästymisestä on joissakin kappaleissa nyt jo havaittavissa. En tiedä kuinka paljon merkitystä tässä sitten on oman musiikkimaun muutoksella vuosien varrella siitä, kun Nightwish oli se ehdoton ykkösbändi. Tätä voisi ehkä analysoida loputtomiin. Totean kuitenkin vaan, että levyllä on muutama kiistattoman hieno kappale, jotka varmasti tulevat säilymään bändin klassikoina tulevaisuudessa, mutta ajoittainen kompastelu ja muutamat valitettavan keskinkertaiset sävellykset vievät levyn yleistä tasoa alas.