keskiviikko 11. tammikuuta 2012

Björk - Homogenic



Kaikille varmasti jossakin määrin tutun islantilaisartisti Björkin vahvistettiin jokin aika sitten tulevan Suomeen Flow-festivaalille 12.8.2012. Keikka on osa uuden albumin jälkeistä Biophilia-kiertuetta, mutta tässä arviossa palataan nyt vuoteen 1997 ja Björkin tuona vuonna ilmestyneeseen Homogenic-levyyn, joka on hänen kolmas levynsä ja tämän kirjoittajan mielestä edelleen se artistin huipputeos.

Toki myös Debut, Post ja Vespertine ovat mielestäni hienoja teoksia, joilta löytyy loistavia kappaleita, mutta Homogenicilla kokonaisuus on silti täysin omanlaisensa. Björk teki levyn kunnianosoitukseksi kotimaalleen Islannille, ja musiikillisesti kappaleet koostuivat pääasiassa konemusiikista sekä jousisoittimista. Björkin mukaan konebiitit symboloivat tuliperäisen Islannin laavaa ja jouset taas jäätiköitä. Mukana oli “mausteina” lisäksi mm. harmonikkaa ja lasiharmonikkaa. Albumin tuotannossa olivat mukana Björkin itsensä lisäksi Mark Bell, Guy Sigsworth, Howie B ja Markus Dravs. Mielenkiintoisena yksityiskohtana mainittakoon, että Björk sävelsi levyn jousiosioita Casio-syntetisaattorilla ja vei nauhoituksensa ohjelmoijille, jotka loivat sopivat konerytmit niiden yhteyteen.

Levyn avauskappale Hunter esittelee levyn musiikillisen tyylin melko täydellisesti heti alkuun. Biittejä, jousia ja vaanivaa tunnelmaa. Jóga taitaakin sitten olla oma suosikkini Björkin koko tuotannosta. Näin upealla tavalla jousia on yhdistetty popkappaleeseen harvoin, ja kun Björk laulaa ensimmäisen kerran “emotional landscapes…” kylmät väreet kulkevat edelleen lähes joka kerta. Unravel-kappaleessa kuuluu vereslihalla oleminen päättyneen parisuhteen jälkeen, kappale on vähäeleinen ja kaunis kuuluen artistin koskettavimpiin. Bachelorette on myös huikea ollen mahtipontinen esitys, jota jouset kuljettavat eteenpäin vahvasti tulkinnan ollessa täynnä tunnetta.

All Neon Like ei yllä aivan samanlaiseen loistoon kuin aloitusnelikko, mutta on nimensä mukaisesti värikäs ja positiivinen kappale. 5 years sisältää mielenpainuvan jousikohdan kappaleen puolenvälin tienoilla. Immaturessa puolestaan laulaja toruu itseään hyväuskoisuudesta ja lapsellisuudesta petyttyään jälleen ihmissuhteessaan. Alarm Call rikkoo levyn musiikillista linjaa ollen lähempänä peruspoppia ja sisältäen enemmän hip hop -elementtejä. Kappaleen on huhuttu kertovan Michael Jacksonista. Levyn toiseksi viimeisenä kappaleena seuraa räjähdys Pluton muodossa. Raivoisat konesoundit ja Björkin karjumiseksi yltyvä laulu tuottavat hänen ehkä rankimman kappaleensa ikinä: “Excuse me but I just have to explode, explode this body off me…”

Levy päättyy seesteisesti kappaleeseen All is Full of Love. Mielenkiintoista kappaleessa on se, että levylle päätynyt versio ei ole se, josta on tehty musiikkivideo ja joka sisällytettiin Björkin Greatest Hits -kokoelmalle. Kappaleesta levyllä oleva versio onkin varsin paljon laiskempi remix, kuin tämä muissa yhteyksissä esiintynyt. Usein koneella levyä kuunnellessani lisäänkin viimeiseksi kappaleeksi tämän video-remixin levyllä olevan sijaan. Kappale sävellyksenä on joka tapauksessa mahtava, ja sanoitukset rakkauden olemassaolosta ympärilläsi, vaikka sitä ei huomaisikaan, ovat aina ajankohtaiset.

Homogenicin jälkeen Björk julkaisi vielä erittäin onnistuneen Vespertinen, joka on tyylillisesti ajoittain lähellä Homogenicia, mutta toisaalta taas ei läheskään. Medúllasta eteenpäin artistin tekemiset eivät itselleni ole enää niin kolahtaneet, levyillä on ollut muutamia yksittäisiä hyviä kappaleita, mutta ei mitään mullistavaa. Biophiliaan pitäisi tosin vielä perehtyä, koska en ole ehtinyt kuunnella sitä ehkä tarpeeksi, jotta se aukeaisi kokonaisuudessaan. Joka tapauksessa elokuista keikkaa odottelen innolla!

Tämä teksti oli myös kirjoitettu viikon levyksi Musastoon viime viikolla.

perjantai 6. tammikuuta 2012

Kate Bush - 50 Words for Snow



Tällaisena pitkästä aikaa talvisena päivänä, kun ulkona on hieman pakkasta ja ohut kerros luntakin satanut yön aikana, on hyvä päivä kirjoittaa tästä levystä viimein. Kate Bush julkaisi uutta materiaalia sisältävän levynsä 21. marraskuuta viime vuoden puolella. Alkuvuodesta tuli uusintaversioita The Sensual Worldin ja Red Shoesin kappaleista, joten tämä uutta materiaalia sisältävä levy oli oikein mukava yllätys. Varsinkin kun levy on Katen paras vuoden 1985 jälkeen.

Snowflake on Katen ja hänen poikansa Albertin duetto, ja sellaisena äärimmäisen onnistunut avaaja levylle. Kuulas kappale maalaa kuulijan mieleen kuvan lumisateesta kauniiden pianomelodioiden johdatellessa sitä rauhallisesti eteenpäin. Vangitseva kappale menee ohi hujauksessa, vaikka kestää melkein 10 minuuttia. Lake Tahoe on myös hidastempoinen, pianoon ja lauluun rakentuva kappale, jonka mielenkiintoiset laulumelodiat pitävät myös hyvin otteessaan. Misty puolestaan venyy 13,5-minuuttiseksi, mutta tuo esille enemmän muitakin soittimia, vaikka piano on edelleen hallitsevassa asemassa, mikä ei tietenkään ole huono asia. Itselleni suurena pianon ystävänä levyn ensikuuntelut olivat aivan huikeita, kun tajusin että Kate on ottanut pianoa mukaan näin suurissa määrin ensi kertaa aivan parin ensimmäisen levynsä jälkeen. Joka tapauksessa kappaleen melodiat ovat hienoja ja Katen laulu kuulostaa mahtavalta, kun hän on saanut siihen iän mukanaan tuomaa mataluutta ja käheyttä, joita käyttää upeasti varsinkin tässä kappaleessa.

Näiden kolmen massiivisen teoksen jälkeen on singlenä etukäteen julkaistun Wild Manin vuoro ja kappaleena tämäkin on samaa huipputasoa edellisten kanssa. Lumimiehestä kertovassa kappaleessa kitaraa käytetään hyvin vangitsevalla tavalla Katen laulaessa matalalta, lähes kuiskaten säkeistöt. Vahvassa kertosäkeessä mukaan tulee taustalle myös mieslaulua. Sanoituksessa on käytetty kiinnostavasti lumimieslegendoja. Snowed in at Wheeler Street onkin sitten nimekäs duetto, kun Katen kumppanina tässä laulaa Elton John. Loistavasta tulkinnasta ei ole ainakaan pulaa tässä kappaleessa. Siihen tämä pääasiassa rakentuukin, sillä musiikkitaustaltaan kappale on edellisiä yksinkertaisempi. Laulusuoritusten ansiosta tämä on silti ehdottomasti hyvä, tunteikas esitys.

Nimikappale 50 Words for Snow onkin sitten erikoisempi tapaus. Tosin vuoden 2005 Aerialille piin desimaaleja luettelevan kappaleen tekemisen jälkeen Kate Bushilta osasi kyllä odottaa jotakin tämäntapaista, mutta silti. Nimibiisi koostuu pääosin siitä, että Kate luettelee lukuja ja Stephen Fry eri sanoja lumelle. Väliosissa Kate laulaa "Come on man, you've got 44 to go" jne. Nämä lauletut osuudet jäivät ajoittain päähän soimaan, mutta muuten kappaleen musiikillinen arvo jää kyllä vähäiseksi, kun ei soitannossakaan olla mitään mielenkiintoista ja erikoisen kuuloista tekemässä. Onneksi levy loppuu erittäin kauniiseen Among Angels-kappaleeseen, jossa Kate laulaa pelkästään pianonsa säestyksellä, loppupuolella mukaan tulee hieman jousia taustalle. Täydellinen lopetus tälle levylle.

Mielestäni tällä levyllä Kate Bush palasi perusasioiden äärelle, tekemään loistokasta taiderockia, jossa hyvät sävellykset nousivat tärkeimpään osaan. Vain levyn nimikappaleen ansiottomuus pudottaa tämän levyn tasossa Hounds of Loven alapuolelle, mutta hänen uransa toiseksi parhaaksi levyksi 50 Words for Snow omasta mielestäni nousee.