torstai 22. joulukuuta 2011

Insomnium - One for Sorrow



Kirjoitetaanpas vaihteeksi jostakin metalliaiheisesta pitkästä aikaa. Laadukasta melodista death metalia tekevä Insomnium julkaisi uuden One for Sorrow -levyn, joka on yhtyeen viides. Materiaali on kokenut muutosta progressiivisempaan suuntaan uran edetessä, mutta pääasiassa kappaleet pohjautuvat samankaltaisiin tummasävyisiin tunnelmiin kuin jo ensimmäisellä levyllä.

Levyn aloitusbiiseinä käytettiin bändin toisella ja kolmannella levyllä tunnelmallisia, pianoon pohjautuvia introja. Tälläkin levyllä Inertia on intromainen ja tunnelmallinen, mutta sisältää myös vokalisointia puheen ja karjahduksen muodossa. Meandering Through the Shadows alkaakin sitten potkivalla riffillä, josta kappale etenee tehokkaasti eteenpäin. Kertosäkeessä käytetään tehosteena puhdasta laulua, tosin murinatyyliin lauletaan myös samanaikaisesti. Komea kappale, varmasti keikkahitti.

Levy etenee taattuun Insomnium-tyyliin. Ajoittain kappaleet venyvät eeppisemmiksi, kuten yli 7-minuuttinen Song of the Blackest Bird, joka alkaa hieman folkahtavalla riffillä. Tämä muistuttaa bändin Since the Day it All Came Down -kakkoslevystä, jolla näitä elementtejä käytettiin reippaasti melodisen deathin seassa, Amorphista kuitenkaan liikaa apinoimatta. Onnistunutta jälkeä tästä nytkin tulee, kitaramelodiat ovat loistavia ja rauhallisemmissa tunnelmakohdissa tulee esille hienoja nyansseja soitosta.

Levy ei päästä otteesta keskivaiheillakaan. Unsung on jälleen toimivan melodeathin riemukulkua, Every Hour Wounds taas yltyy varsin menevään mättämiseen hidastaen kuitenkin tempoa kertosäkeessä mieleenpainuvalla tavalla. Sanoitusten onnistuneisuudesta myös lisähuomio jälkimäisessä kappaleessa. Tämän jälkeen on hyvä rauhoittua pääasiassa akustisen Decoherence-instrumentaalin parissa.

Loppupuolellakin meno on taattua laatua, Lay the Ghost to Rest on taas pidempi ja progeilevampi riffien kuulostaessa omaan korvaani välillä jopa Katatonian tyylisiltä, mikä ei ikinä ole huono vertailukohta. Jälleen varsin "hittipotentiaalisen" Regain the Firen jälkeen on vuorossa lopetus jylhän, hidastempoisen nimibiisin myötä.

Insomniumin kuuntelusta on aina tehnyt miellyttävää bändin huikea melodiataju sekä taito liittää yhteen kauneutta ja rujoutta sekä raskautta sopivassa suhteessa. Yhtyettä on myös kehuttava tyylikkäiden, toimivalla kaavalla tehtyjen albumikokonaisuuksien luomisesta kerta toisensa jälkeen. Ainoa miinus tästä levystä tulisi itseltäni ehkä hieman tukkoisen kuuloisesta soundimaailmasta, joka aiheuttaa sen, että volyymia pitää nostaa reilusti erottaakseen soiton kaikki elementit tarpeeksi hyvin. Näin loistavaa kappalemateriaalia sisältävällä levyä tätä ei voi kovin suureksi haitaksi laskea, hienoa työtä.