torstai 25. lokakuuta 2012

MGMT - Oracular Spectacular


Vuoden 2007 lopulla digitaalisesti ja vuoden 2008 alussa fyysisessä muodossa julkaistu MGMT-yhtyeen debyyttilevy oli välitön hitti ns. vaihtoehtomusiikin kuuntelijoiden piireissä. Suosio tosin laajeni nopeasti myös valtavirran puolelle. Tätä ei voi kovin paljoa ihmetellä levyn alkupuolen hittiputkea kuunnellessaan. Reseptinä on hilpeän tarttuvia synamelodioita ja erittäin tanssittavaa fiilistä kiedottuna psykedeelisempään meininkiin. Painotukset tietysti vaihtelevat kappaleiden välillä paljonkin, esimerkkinä tästä toimivat hyvin vaikka kaksi ensimmäistä kappaletta. Levyn avaava Time to Pretend on suoraviivaisen tarttuva pophitti, jonka sanoitukset käsittelevät hauskalla tavalla rokkitähtielämän kliseitä. Kakkoskappale Weekend Wars puolestaan menee jo psykedeelisen rockin puolelle vahvasti.

The Youth -kappale jatkaa myös lievän hippifiiliksen tuovaa rauhallista ja rentoa linjaa, kun taas Electric Feel on takuuvarma indieklubien tanssittaja mukaansatempaavuudellaan, hyvä ja letkeä meininki seuraa välittömästi kappaleen kuuntelusta. Kids on synakuvion eteenpäin viemä, melodioiltaan rikas (ja äärimmäisen tarttuva korvamato, näin varoituksen sanana) sekä yksinkertaisesti loistava sävellys. Ensitutustumiseni yhtyeeseen tapahtuikin ystäväni soittaessa tätä kappaletta eräässä vaiheessa aina jokaisissa mahdollisissa bileissä…

Levyn loppupuoli ei tarjoa aivan samanlaista hittien ilotulitusta kuin alku, joten se jää helposti kuuntelijalle (ainakin omalla kohdallani) hieman vieraammaksi. 4th Dimensional Transition sukeltaa psykedelian maailmaan varsin syvälle, mutta toimivasti, tunnelma pysyy yllä. Pieces of What puolestaan on kevyen akustinen välipala. Loputkin kappaleet levyllä ovat kyllä hyviä, mutta jäävät kuitenkin harmittavasti alkupuoliskon varjoon.

Tämän levyn jälkeen MGMT julkaisi Congratulations-levyn, joka oli monelle pettymys sisältäen vähemmän tarttuvaa materiaalia, itsekään en ole tuota levyä paria kertaa enempää varmasti läpi pyöräyttänyt. Oracular Spectacular onkin toistaiseksi säilynyt bändin tähtihetkenä, jonka kappaleita fiilistellään edelleen. Se on onnistunut yhdistelmä 60-lukulaisia äänimaisemia ja nykypäivän indie rockia hyvien sävellysten kera.

Tämäkin oli kirjoitettu (hätäisesti ja pienellä varoitusajalla) Musaston viikon levyksi.

torstai 4. lokakuuta 2012

Type O Negative - October Rust


Vuoden 2010 huhtikuussa kuolleen keulakuvansa Peter Steelen myötä loppunut Type O Negative teki merkittävän uran metallimusiikin saralla toimien innoittajana lukemattomille synkän melodista raskaampaa rockia soittaville yhtyeille. Erityisesti siksi tämä syksyinen klassikkolevy ansaitsee tulla nostetuksi esiin.

Type O Negativelle tyypilliseen tapaan October Rust alkaa parillakin humoristisella introlla ennen varsinaista aloituskappaletta, joka onkin heti yksi yhtyeen hienoimpia teoksia. Kauniin dramaattinen pianointro aloittaa Love You to Death -kappaleen, ja pian mukaan astuu Peter Steelen ainutlaatuinen, hyvin matalalta mutta voimalla tuleva lauluääni. Ensimmäisen säkeistön pätkän jälkeen tulevat bändille ominaiset surisevat kitarat myös mukaan. Koskettimilla on koko levyn ajan varsin suuri rooli soundimaailmassa, joka on yleisesti ottaen bändin aiempia levyjä ns. siistitympi. Komealtahan se kuulostaa, tälle levylle silotellummat soundit sopivat.

Vaikka meininki on nyt ehkä hieman vakavampaa kuin aiemmin, sanoituksissa Peter Steelen omintakeinen huumorintaju pääsee edelleen vähän väliä esille. Erityisesti se isoin hitti, My Girlfriend’s Girlfriend, on osoitus tästä, koska kovin monen muun sanoittajan ei voisi edes kuvitella keksivän ilmaisua “meat triangle”… Itsensä ottaminen vähemmän vakavasti on aina ollut yksi Typen rakastettavimpia puolia, koska tämä humoristisuus ei kuitenkaan heikennä musiikin laatua tai arvoa mitenkään.

Lyriikoissa käsitellään toki myös oikeasti vakavia aiheita, kuten poisnukkuneiden läheisten muistelua jouluna Red Water (Christmas Mourning) -kappaleessa, joka on myös sävellyksenä upea. Majesteettisen komea Wolf Moon on levyn loppupuolen helmi, vaikka sanoitukset käsittelevätkin häiritsevällä tavalla kuukautisverta. Kai tämä on samanlaista ironista gooteille naureskelua, kuten edellislevyn Black no. 1 ulos menemisen estävine juurikasvuineen. Välillä pelataan musiikin ja sanoitusten tunnelman kontrasteilla, koska Die With Me on musiikillisesti levyn kepeimmästä päästä leppoisan kuuloisten akustisten kitaroiden kera. Yleisesti ottaen levyn kappaleet pohjautuvat varsin pitkälti koskettimiin, joiden käyttö tällä levyllä on todella melkeinpä upeinta mitä olen kuullut.

Levyn päätyttyä doomahtavaan Haunted-kappaleeseen voi todeta, että October Rust on lukuisia loistavia, klassikkostatuksen ansaitsevia kappaleita sisältävä levy, mutta kuitenkin sisältää myös keskinkertaisempia teoksia. Esimerkiksi Neil Young -coveri Cinnamon Girl on kyllä tehty Typen kuuloiseksi ja on sinänsä onnistunut versio, mutta se jää tällä levyllä ainakin omasta mielestäni auttamattomasti niiden parhaiden kappaleiden jalkoihin. Tästä huolimatta kyseessä on ehdoton melankolisen metallimusiikin klassikko, joka ilmestyy soittolistalle ainakin näin syksyisin yhä uudelleen.

Tämä arvioteksti on julkaistu alun perin Musaston viikon levynä