sunnuntai 15. maaliskuuta 2015

Klassikkoarvio: Nightwish - Oceanborn

Luova hulluus. Sellainen voi taiteessa johtaa vaihteleviin lopputuloksiin. Joissakin tapauksissa, kuten Nightwishin toisella levyllä, se on onnistunut tuottamaan unohtumatonta, ennenkuulumatonta ja säväyttävää materiaalia. Mielestäni juuri luova hulluus on terminä se, joka kuvaa parhaiten levyä ja sitä, mitä olen kuullut ja ymmärtänyt sen syntyprosessista.

Nyt kun Nightwishin uusi levy on ilmestymässä, tuntuu olevan sopiva hetki katsoa taaksepäin. Tämän kirjoittamisen inspiroikin bändin uusista biiseistä syntynyt keskustelu, joka johti sitten vanhojen levyjen muisteluun. Päädyin taas ylistämään Oceanbornia. Se on edelleen levy, jonka pariin voi palata silloin tällöin, ja tietää kylmien väreiden tulevan. Vaikka Nightwishin tuotannossa on sen jälkeenkin ollut hienoja levyjä, kokonaisuuksinakin, Oceanbornin kanssa on tuntunut siltä kuin tulisi kotiin. Tästä se lähti, tähän lopulta palaa.

Oceanbornhan on tavallaan yhtyeen "oikea" debyyttilevy. Angels Fall First oli käytännössä demo, joka sitten julkaistiin levynä, raakileena. Onhan siinä jotakin viehättävyyttä, joka syntyy siitä aloittelun viattomuudesta, mutta silti sitä voisi verrata työharjoitteluun. Moniko haluaisi ensimmäisen työharjoittelunsa suorituksia arvioitavan osana uraansa, tasavertaisesti sen jälkeisen työntekonsa kanssa?

Toisen levyn kanssa vaihde laitettiin heti isolle. Soittajista ja laulajasta otettiin kaikki irti, ja suorastaan vimmainen tekemisen into myös kuuluu. Musiikin tyylilajeja yhdisteltiin uudella tavalla. Nykyään jos joku tekee power metal -levyn koulutetun klassisen naislaulajan kera, alkaa haukottelu välittömästi, että tämähän on niin nähty. 17 vuotta sitten, vuonna 1998 ei ollut. Power metaliksi kutsuminenkaan ei tee Oceanbornille oikeutta, kun se ei sitäkään ole perinteisimmillään, sillä tyyli on kautta levyn varsin synkkä tuoden mieleen goottimetalliset sävyt, ja välillä meno yltyy lähelle death metalia Tapio Wilskan päästessä ääneen. Tunnelma on kautta levyn ainutlaatuinen, ja vaikka tällaisen sanominen tuntuu kuluneelta ja ympäripyöreältä, levyn kuulleet varmasti tietävät mitä tarkoitan. Kaiken musiikillisen hienouden lisäksi myös levyn kansitaide on onnistunut ja näyttää ainakin omassa mielessäni juuri siltä, miltä levyn musiikki kuulostaa.


Nightwishin kokoonpano levyllä oli:

Tuomas Holopainen – syntetisaattorit, piano
Jukka Nevalainen – rummut, lyömäsoittimet
Tarja Turunen – laulu
Erno "Emppu" Vuorinen – kitarat
Sami Vänskä – basso

Tosiaan, yhtyeen jäsenistä otettiin kaikki irti. Levyä tehtiin kuulemma itkun ja hammastenkiristyksen kautta. Erityisesti laulaja Tarja Turunen on kertonut olleensa kovilla oltuaan kuitenkin tuolloin koulutettunakin laulu-uransa alkutaipaleella. Syy tähän on kuultavissa heti ensimmäisessä kappaleessa Stargazers. Mahtipontisten syntikoiden avaama, kuulijan voimalla levyn maailmaan heittävä kappale sisältää sekä erittäin nopeaa soittoa että todella haastavia laulumelodioita. Kertosäkeen kohta "Watching the eyes of the night" on mieletön, sanan kaikissa merkityksissä. Tarja Turunen kertoi vuosia myöhemminkin, ettei vieläkään oikeasti pysty laulamaan kappaletta siten kuin Tuomas Holopaisen sävellys edellyttäisi.

Toinen kappale Gethsemane hyödyntää kertosäkeessään kahta täysin erilaista lauluraitaa päällekkäin, mitä on käytetty tehokeinona myöhemminkin yhtyeen kappaleissa (esim. Once-levyn Ghost Love Score). Piano ja kitarat toimivat yhteen saumattomasti luoden hienoa äänimaisemaa. Huiluakin kuullaan. Kappaleen tunnelma ja tunnelataus on jotakin aivan omaa luokkaansa, ja se on varkain noussut itselleni vuosien saatossa yhdeksi Nightwishin uran parhaista kappaleista. Loppua kohden voimistuen laulettava viimeinen lause tuo kyyneleet silmiin edelleen: "Without it / the poetry within me is dead".

Seuraavaksi Emppu Vuorisen kitara pääsee vauhtiin kunnolla. Devil & the Deep Dark Ocean on ensimmäinen levyn kappaleista, jossa Tapio Wilskan möreää ääntä hyödynnetään Turusen vastapainona, tässä kappaleessa Wilska on "paholainen". Tunnelma on kohtalokas, ja Tuomas Holopainen joutui pieniin vaikeuksiin kotipaikkakunnallaan, kun muistaakseni paikallinen opettaja kauhisteli laulun sanoja ja kielsi oppilaitaan kuuntelemasta tätä paheellista musiikkia...

Sinkkuna julkaistu aikansa listaykkönen Sacrament of Wilderness kuuluu myös ehdottomasti Nightwishin tuotannon parhaimmistoon. Melodioiden osalta täyttä upeutta alusta loppuun. Tämä on ehkä se perinteisin metallikappale levyllä, mutta silti niin hyvä, uskomatonta sävellystyötä.

The Passion and the Opera menee sanoitusten osalta jo erotiikaksi, jotenkin aika sympaattisella tavalla: Naked limbs reflecting from the moon / I'll be there for you soon / First wish for this night: / Let me be your delight / Body of a virgin / Soul to the Devil's kin / Your God is me / In all that you see. Kappale alkaa levyn mittapuulla aika simppelisti (se on sävelletty kitaralla, jota Tuomas Holopainen osasi jonkin verran soittaa), mutta loppupuoli taas sisältää Yön kuningattaren aariaa mukailevaa klassisella laululla leikittelyä.

Sitten lähdetään balladilinjalle. Swanheart on oikein nätti kappale, josta kuulee Holopaisen Disney-innostuksen, sillä onhan biisi aika Disney-balladi. Sopiva keventäjä se kyllä on levyllä tässä kohdassa. Satuklassikotkin mainitaan Ruman ankanpoikasen myötä.

Moondance-instrumentaali alkaa kivalla pianomelodialla. "Hei hoi"-tyyppiset huudahdukset loppupuolella ovat ihan hauskoja. Muuta sanottavaa kappaleesta ei oikein ole, ei suosikkejani.

Reipastahtinen The Riddler on hyvä kappale, mutta tällä levyllä turhan laadukkaassa seurassa, olen todennut. Mainio sävellys, mutta ei tarpeeksi säväyttävä noustakseen esiin.

The Pharaoh Sails to Orion puolestaan säväyttää. Tapio Wilska on jälleen äänessä, nyt "faaraona", ja kappale kuuluu Devilin tavoin levyn raskaampaan päähän. Pianon yhdistäminen "kaahaaviin" kitaroihin ja tuplabasarirummutukseen toimii todella mahtavasti. Kertosäe on taas melodioiden juhlaa. Levyn pisimmän kappaleen (n. 6 ja puoli minuuttia) loppu tulee äkkiä vastaan.

Levylle tehtiin cover-kappale, joka on eräs yhtyeen ikonisimmista, monien jouluun kiinteästi kuuluva Howard Blaken Walking in the Air animaatiosta Lumiukko (Snowman). Turunen laulaa kappaleen upeasti, ja metallisemmille vesille lähteminen loppupuolella on sovitettu erittäin onnistuneesti, kuin tämä olisi nimenomaan tarkoitettu esitettäväksi juuri näin.

Albumin ensimmäinen versio päättyy Walking in the Airiin, mutta myöhempiin painoksiin on lisätty balladi Sleeping Sun, joka on tehty tilaustyönä saksalaisille auringonpimennysjuhlille vuonna 1999. Huolimatta taiteenteon mittatilausmaisesta luonteesta kaunis kappale on yhtyeen rakastetuimpia. Omassa painoksessani (jonka sain joululahjaksi vuonna 2002) Sleeping Sun on mukana, ja maailmassani levyn kuuluu päättyä tähän kappaleeseen. "A moment for the poet's play / Until there's nothing left to say"



Spotifyssa ei ole ainakaan ilmaisversiolla kuunneltavissa koko levyä, ainoastaan kappaleet Stargazers, Sacrament of Wilderness, Swanheart, Walking in the Air ja Sleeping Sun.

tiistai 10. maaliskuuta 2015

Kuukauden biisit 2/2015

Helmi-maaliskuun vaihde vierähti lomaillessa Kanarialla, joten helmikuun kuukauden biisit tulevat (taas) vähän myöhässä. Hyvää kannattaa odottaa, nyt on luvassa kerrankin koko postauksen verran uutuusbiisejä! Monilta vanhoilta suosikeiltani on tullut uutuuksia, joiden pohjalta musiikkivuosi näyttää jatkuvan laadukkaana.

Nightwish - Élan

Aloitetaan ilmiselvimmästä. Nightwish on ollut musiikilliselle kehitykselleni merkittävä, tai voisin jopa sanoa että se kaikkein merkittävin yhtye, ja on kulkenut mukanani elämässä jo yli 12 vuotta. Siksi heidän uutuuksiensa julkaisu on aina merkittävä juttu minulle. Laulaja on vaihtunut toistamiseen ja hollantilaista Floor Jansenia kuultu livenä bändin kanssa jo useaan kertaan, joten uuden keulanaisen osaamista ei tarvinnut enää jännittää, kun tiesi hänen olevan loistava. Millainen Élan sitten on kappaleena, miltä uusi Nightwish musiikillisesti kuulostaa ja miten Floor siihen levyllä sopii? No, Élan on perinteistä Nightwish-poppia, eli sellainen tavanomainen heidän levyjensä ensimmäinen sinkkujulkaisu jatkumossa, johon voidaan mielessäni liittää aiemmilta levyiltä Ever Dream, Nemo, Amaranthe ja Storytime. En toki sano, että nämä mainiot kappaleet olisivat toistensa kopioita, mutta kaikki kulkevat varsin perinteisesti popkaavan mukaan. Élanin aloittava melodia on oikein nätti, bändin toisen uuden vakijäsenen Troy Donockleyn puhallinsoittimet tuovat irkkuhenkeä mukaan. Floorin laulu kuulostaa pehmeältä ja kauniilta. Kappale ei ehkä iske samalla tavalla kuin aiemmat avaussinkut, ja erityisesti kertosäe jää nousematta esiin selkeästi, mutta sanoisin, että tässä on potentiaalia kasvaa kuuntelujen myötä. Nyt kun kuuntelin kappaleen taas parin viikon tauon jälkeen, näkemykseni tästä tuntuu vahvistuvan. Varsinkin loppupuolen nostatus saa aikaan jo jonkin verran niitä väreitä, joita olen tottunut Nightwishin tuotannosta saamaan. Yleisesti ottaen hieman ehkä varovainen aloitus tälle odotetulle levylle, mutta odotetaan, odotetaan! Kiltisti!

Leave the sleep and let the springtime talk
In tongues from the time before man
Listen to a daffodil tell her tale
Let the guest in, walk out, be the first to greet the morn





Florence + The Machine - What Kind of Man

Myös Flow-festivaaleille tänä kesänä tuleva, suuresti odottamani Florence julkaisee uuden levyn ennen tuota keikkaa, joten jännitystä on ilmassa. Jos uudessa NW-sinkussa mikään ei hypännyt erityisesti heti esille, niin What Kind of Manissa kyllä hyppäsi: artistin tuotannolle harvinaisen terävät kitarat. Kappale alkaa herkästi, ja ajattelin jo, että julkaiseeko Florence ensimmäisenä sinkkuna balladin, mutta sitten ne kitarat tulevat ja meininki rävähtää rokimmaksi. Mieletöntä ja hienoa. Uudenlaistakin. Jos suunta on myös yleisesti suoraviivaiseen päin Ceremonialsin paisuttelun jälkeen, levystä voi odottaa todella hyvää, kiinnostavaa ja tulevaa keikkaa ajatellen myös livenä toimivaa. Kappaleen musavideokin on aika raju. How Big How Blue How Beautiful -albumi julkaistaan 1.6.2015.

What kind of man loves like this
What kind of man
What kind of man loves like this
What kind of man

But I can't beat you
Cause I'm still with you
Oh mercy I implore
How do you do it
I think I'm through it
Then I'm back against the wall





Passion Pit - Lifted Up (1985)

Passion Pitin 21.4. julkaistavalta Kindred-albumilta tuli myös ensimmäinen single helmikuun puolivälissä. Pirteä amerikkalainen syntikka/elektropop-yhtye jatkaa edellislevyltään Gossamer tutulla tarttuvan melodisella linjalla. Tällä uudella kappaleella on paljon potentiaalia kevään voimabiisiksi!

Tell me what does it take to make good now
How many years do you wait?
Oh, and now all of the clouds are combining
The flickering light's just a flame
Oh but yeah, I'm so tired
I've been away for so many years
But I guess I'll just wait a bit longer
I'll stay 'til they open the gates





Ewert and the Two Dragons - Million Miles

Etelänaapuristamme tulevan loistavan Ewert and the Two Dragonsin uusi levy ilmestyikin jo, ja sen biiseistä pari olikin keikoilta ennestään tuttuja, mutta uusi sinkku Million Miles julkaistiin vielä juuri ennen Circles-levyn julkaisua. Kappale aloittaa levyn ja hienosti sen tekeekin. Asiaan mennään mukavan suoraan ja ripeätahtisesti. Kuulostaa bändiltä itseltään, mutta tyyli ei toista kyllä aiempaa tuotantoa liikaa. Tästä kappaleesta levyä onkin pakko jatkaa, ja loputkin kuuntelee mielellään, vaikka albumi kokonaisuudessaan vielä pyörityskertoja tuntuukin vaativan auetakseen lisää. Toivottavasti bändi saa ansaitsemaansa suosiota uuden levyn myötä laajemminkin.

And I tried, tried, tried
But no one could help
Take the covers from my eyes
You, it's always been you
I can see it clear and bright