sunnuntai 31. tammikuuta 2010

LIVE: Scandinavian Music Group, Turun Klubi, 30.1.

Nyt olisi tämän blogin ensimmäisen keikkaraportin aika. Näin siis Scandinavian Music Groupin ensimmäistä kertaa livenä Turun Klubilla. Kyseessä on bändi, johon suhtautumisessa olen tehnyt täyskäännöksen viime vuoden kevään jälkeen. Kahden ensimmäisen levyn aikaan suunnilleen vihasin bändiä, enkä ollenkaan pitänyt niistä kappaleista, joita heiltä radiossa silloin soitettiin. Kolmannelta levyltä en juuri kappaleita kuullutkaan, en kuunnellut pahemmin radiota eikä vähempää voinut kiinnostaa. No, viime keväänä kuitenkin sain selville, että Paula Vesala laulaa SMG:n kappaleessa Mustana, maidolla, kylmänä, kuumana. Kuuntelin sen, ja hämmästyksekseni pidin siitä. Piti sitten kirjastosta lainata Missä olet Laila? -levy, joka kolahti kyllä täysin. Myös uusin levy Palatkaa Pariisiin! ja kolmas levy Hölmö rakkaus, ylpeä sydän ovat olleet kovassa kuuntelussa sittemmin.

Keikalle lähdin hyvin innostuneissa ja odottavissa tunnelmissa. Paikalle saapuessa kävi ilmi, että liput oli loppuunmyyty, onneksi olin ostanut ennakkoon. Melkoista tungosta oli tiedossa, mutta sekään ei meininkiä haitannut. Lämppäri tuli missattua tällä kertaa, sen verran myöhään olimme paikalla.

No, SMG saapui lavalle jotenkin yllättäen, samantien aiemmin soitetun musiikin katkettua. Uusimman levyn Se sitä ja se tätä -kappale aloitti keikan vielä melko rauhallisesti ja tunnelmallisesti. Seuraavaksi soitettu Huutelen pimeään kuitenkin osoitti, että odotuksista poiketen jengi tanssi ja hyppi melkoisesti musiikin mukana. Setti oli yllättävänkin vauhdikas, levyllä rauhallisiin ja vähäeleisiin kappaleisiin oli saatu livenä kunnolla potkua. Kunnon yleisönhuudatustakin tarjoiltiin, erityisesti kappaleissa Valmis, Minne katosi päivät ja Vieläkö soitan banjoa.

SMG kuulosti lavalla musiikillisesti todella hyvältä. Terhi Kokkosen ja hänen sisarensa Pauliinan duetot toimivat loistavasti. Pidin myös setin kappaleiden jakautumisesta levyittäin, ne menivät suunnilleen sen mukaan, miten paljon itsekin kustakin levystä pidän. Eli niiltä ensimmäisiltä kahdelta tuli vain yksi kappale kummaltakin, ja juuri niistä kappaleista onneksi pidän, heh. Ja kyllähän ne suosikit muiltakin levyiltä tulivat, ei ollut montaa sellaista, joita olisin jäänyt kaipaamaan. Bändi näytti myös viihtyvän lavalla, ja ainakin Terhi näytti positiivisesti yllättyneeltä yleisön reaktioista ja mukana laulamisesta. Välispiikkejäkin oli melko paljon, ne olivat kuitenkin pääasiassa melko lyhyitä. Suoraa kontaktia yleisöön niiden aikana ei paljoa otettu, ja muutenkin yhtye jäi aavistuksen verran etäisen tuntuiseksi. Tämä ei kuitenkaan keikasta nauttimista haitannut ollenkaan, lavakarismaahan SMG:n jäsenistä löytyy kuitenkin vaikka muille jakaa.

Hieman hämmentävä hetki koettiin lopussa, yhtyeen vetäessä kaksiosaisen encoren. Itse olin jo lähdössä narikkaa kohti Vieläkö soitan banjoa -biisin jälkeen, kun oletin ehdottomasti sen olevan viimeinen, mutta bändi palasikin takaisin soittamaan vielä kaksi kappaletta. Eipä haitannut, varsinkin Lopulta olemme kuitenkin yksin oli todella hieno kokemus kuulla, ja olisi kyllä harmittanut, jos sitä ei olisi soitettu ollenkaan.

Yleisesti ottaen olin tyytyväinen ja keikka täytti odotukset. Musiikillisesti oli loistavaa, ja varmasti tulee lähdettyä katsomaan uudestaankin, kun Turkuun ovat seuraavan kerran tulossa.

Setissä olivat nämä kappaleet, järjestyksestä en ole 100 % varma (muut keikalla olleet saavat korjata):

Se sitä ja se tätä
Huutelen pimeään
Valmis
Katu päättyy aurinkoon
Mustana, maidolla, kylmänä, kuumana
Tahdon uudet silmät
Uusi biisi, en muista nimeä, vaikka Terhi sen sanoikin...
Kaikki nuoret tyypit (cover)
Minne katosi päivät
100 km Ouluun
Casablanca
Lupaus kesästä
Takarivin pojille
Näin minä vihellän matkallani
Hölmö rakkaus
-------------------
Rakas Maria
Vieläkö soitan banjoa?
-------------------
Lopulta olemme kuitenkin yksin
Joisin viskin ja nousisin

keskiviikko 27. tammikuuta 2010

Regina - Puutarhatrilogia



Regina on siitä mielenkiintoinen yhtye, että heidän tyylinsä on jonkin verran erilainen jokaisella kolmella levyllä. Pääasia, eli kauniin ja sympaattisen kuuloisen popmusiikin tekeminen on kuitenkin pysynyt samana. Katso maisemaa -debyytillä musiikillisesti kyse oli perus-elektropopista. Oi miten suuria voimia! puolestaan laajensi ilmaisua monipuolisemmaksi ja tunnelmoivammaksi.

Viime vuonna ilmestyneellä Puutarhatrilogialla piano on siirtynyt entistä hallitsevampaan osaan. Varsinkin levyn videobiisejä, Tapaa minut aamulla ja Saanko jäädä yöksi, tämä elävöittää. Nämä kaksi kappaletta lukeutuvatkin helposti levyn parhaimmistoon. Synkempiä sävyjäkin löytyy, ja näissä kohdissa Regina muistuttaa ajoittain Eleanoora Rosenholmia. Ei kuitenkaan liikaa, tunnistettavuudesta pitää huolen Iisa Pykärin laulu, joka on parantunut jatkuvasti. Pehmeä ääni on tälläkin levyllä hyvin viehättävän kuuloinen, voin kuvitella ettei se omalaatuisuudessaan kaikkien korvaa kuitenkaan miellytä. Sain levyt, joita et halua kuunnella -kappale toimii osoituksena rauhallisemmasta ja tummasävyisestä puolesta.

Suomalaisen indie popin kentässä Regina on omassa tyylissään huippuluokkaa, enkä ihmettele, että yhtye on noteerattu ulkomaillakin. Biisinkirjoitus on loistavaa joka levyllä, ja tyylillisesti bändi on menossa koko ajan mielenkiintoisempaan suuntaan. Puutarhatrilogia on levy, johon kannattaa tutustua ensimmäisenä, mikäli perus elektro/synth pop ei ole aiemmin juuri miellyttänyt. Itselleni Oi miten suuria voimia! iskee biisimateriaalinsa puolesta ehkä vielä tätä levyä enemmänkin, Paras aika vuodesta ja Tässä vaiheessa kaikki on jo niin vakavaa ovat tuolta levyltä aivan ylittämättömät kappaleet. Eivät tämänkään levyn parhaat vedot kuitenkaan kauaksi jää.

tiistai 26. tammikuuta 2010

Kamelot - The Black Halo



Päätin ottaa tämän levyn nyt käsittelyyn, koska olen menossa bändin keikalle Helsinkiin huhtikuussa. Se on sitten toinen kerta, kun näen Kamelotin livenä, ensimmäinen kerta oli Sauna Open Airissa viime vuonna. Kyseessä on siis yhdysvaltainen power metal -yhtye, jonka tekemä musiikki on hyvin melodista, ajoittain progressiivista (olematta liiaksi soitinmasturbointia) ja yleisesti ottaen monipuolisempaa, kuin power metal mielestäni yleensä on... Kuitenkin, The Black Halo on heidän seitsemäs albuminsa, ilmestynyt vuonna 2005 (kyllä, otan jossain vaiheessa tarkasteluun myös uusia levyjä, nämä tähän mennessä arvioimani ovat nyt sattuneet olemaan jo muutama vuosi sitten ilmestyneitä) ja se on melko massiivinen kokonaisuus, sisältäen 14 kappaletta. Siis normiversioissa, joissakin painoksissa on tietty tämän lisäksi bonuskappaleita. Kyseessä on konseptialbumi, itse en tosin lyriikoihin ole vielä tullut paljon perehtyneeksi.

Musiikissa itsessäänkin riittää jo puhumista. On todettava, että Roy Khan on mielestäni ehkä genren paras laulaja. Khan ja kitaristi Thomas Youngblood osaavat myös säveltää hienoja ja mieleenpainuvia melodioita, joita on riittänyt jo useamman levyn tarpeiksi eikä loppua näy. Tämän levyn aloittaa kappale March of Mephisto, joka sisältää Dimmu Borgir -vokalisti Shagrathin taustamurinoita, itse en niihin kyllä aluksi kiinnittänyt edes huomiota. Kyseessä on hidastempoinen, tosiaan marssimaisesti alkava kappale, joka toimii varsinkin livenä hyvin. Kolmas kappale The Haunting (Somewhere in Time) puolestaan on oma suosikkini, sen Khan duetoi tällä kertaa Epican Simone Simonsin kanssa, ja varsinkin kertosäe saa tästä uskomattoman hyvää potkua. Abandoned on levyn virallinen slovari, joka pesee sekin suurimman osan power metalin vastaavista kappaleista ollen oikeasti kaunis ja koskettava, eikä korni. Moonlight on myös toimiva nopeampi veto, siitä tulee lisäksi itselleni muistoja kun kuuntelimme sitä joskus porukalla Ihodessa yöllä kallioiden päällä täysikuun loistaessa, ah.

Levy kompastelee kuitenkin ajoittain tyypillisiin pitkien konseptialbumien ongelmiin. Osa kappaleista on väliinputoajia, vaikka eivät kovin huonoja olekaan, mutta jäävät niiden loistavien varjoon eivätkä painu mieleen. Muutama väliin laitettu n. minuutin mittainen välisoitto rikkoo myös mielestäni albumin tehoa, ja näistä syistä en levyä usein kokonaan kuuntelekaan.

Kuitenkin levy selviytyy niiden muutamien loistokappaleiden ja niitä täydentävien melko hyvien avulla ihan päteville arvosanoille. Odotan innolla klubikeikan näkemistä yhtyeeltä, monien mielestä bändi kun ei ollut silloin Sauna Open Airissa parhaimmillaan. No, huhtikuussa se nähdään.

maanantai 25. tammikuuta 2010

Musiikin verkkojakelusta

Verkossa tapahtuva musiikin myynti ja muu jakelu, sekä laillinen että se laittomampi, ovat mietityttäneet itseäni paljon. Monesti ne ovat myös puheenaiheena kavereiden kanssa käydyissä keskusteluissa. Muistan joskus muutama vuosi sitten saarnanneeni kovin paljon joillekin tuntemilleni ihmisille musiikin lataamisesta netistä maksamatta siitä mitään. Itse ostin mielelläni levyjä, koska se oli moraalisesti oikein artistien saadessa tekijänoikeuskorvaukset ja koska vain satuin pitämään sen fyysisen kappaleen saamisesta. Myös kansilehtien lukeminen on mielestäni ollut aina mukavaa, ne kun usein sisältävät lyriikatkin (mielestäni on aina hyvin harmillista jos ne eivät sisällä), joten levyjen keräämisestä tuli jonkinlainen harrastus. Tietysti lainasin kirjastosta myös mielenkiintoista musiikkia ja tallensin tietokoneelle. Se ei tuntunut väärältä, koska kirjaston levyn on joku sentään ostanut ja niiden kopiointi omaan käyttöön on laissakin sallittua. Raumalla asuessa vaan ei se kirjaston valikoima ollut ihan niin hyvä kuin nyt Turussa, heh.

Omilleni muutettuani ja opiskelijan budjetilla eläessä levyjen ostaminen on vähentynyt ja kirjastosta lainaaminen kasvanut entisestään. Viimeisten parin vuoden aikana mukaan ovat tulleet myös internetpalvelut, joiden kautta voi musiikkia kuunnella streaming-tekniikalla, ilman omalle koneelle tallentamisen mahdollisuutta. Last.fm-palvelua aloin käyttää osittain tuttavapiirin painostuksen vuoksi. Siinä mielenkiintoista oli lähinnä, että palvelu kerää tietokoneen musiikkisoittimelta tiedot siitä, mitä kappaleita on kuunnellut ja kokoaa tämän perusteella tilastot käyttäjän musiikinkuuntelusta. Sillä tavalla sekä itse että kaverit pystyvät seuraamaan, kuinka paljon on kuunnellut mitäkin artistia. Last.fm toimii myös nettiradiona, eli artistien kappaleita pystyi kuuntelemaan edellä mainitsemallani tekniikalla sivuilta. Viime vuonna tämä kuuntelupalvelu muuttui kuitenkin maksulliseksi.

Tämän jälkeen siirryin, myöskin ystävän suosituksesta, käyttämään Spotifyta, jonka mainitsinkin jo yhdessä levyarvostelussani. Tämä palvelu toimii lähes samalla tavalla kuin Last.fm-radio, mutta ne käyttäjät, jotka eivät maksa palvelusta, saavat muutaman biisin välein kuunnella mainoksia. Osasta näistä mainoksista on tullut jo legendaarisia (Jonathan from Spotify...), mutta ne ovat kieltämättä ärsyttäviä ja saavat miettimään maksullisen version tilaamista... Spotify on kätevä erityisesti bileissä, jolloin sieltä voivat halukkaat laittaa soimaan sellaista musiikkia, jota koneen omistajalta ei muuten löydy.

Itse kuitenkin edelleen haluan mieluiten lainata levyjä kirjastosta ja tallentaa mahdollisimman paljon musiikkia koneelleni, mm. Last.fm:n takia, koska kuuntelujeni määrän seuraaminen sieltä on minusta mukavaa. Lisäksi mp3-soittimelle voi siirtää koneelta vain sinne tallennetun musiikin. Lisäksi pidän fyysisten levyjen käsittelystä, sekä kotona että ollessani kirjastossa töissä.

Tästä päästäänkin sitten ammatilliseen puoleen. Koska olen kiinnostunut eniten musiikkikirjastoalasta, fyysisten musiikkiäänitteiden tulevaisuus askarruttaa hyvin paljon. Ollessani edellisessä työharjoittelussani eräässä kokouksessa todettiin, ettei musiikin verkkolataaminen ole vaikuttanut lainausmääriin ainakaan kyseisessä kirjastossa, lainojen määrät ovat lähinnä nousseet. Tulevat vuodet näyttävät kuitenkin, miten käy ja 10 vuoden päästä tilanne voi olla hyvin erilainen. Saa nähdä, miten kirjasto pystyy vastaamaan siihen, jos musiikin jakelu siirtyy kokonaan nettiin. Nythän joillakin kirjastoilla on jo käytössä Naxos-musiikkipalvelu, jossa lähinnä taidemusiikkia ja jazzia (joista teoksien tekijänoikeudet ovat poistuneet) pystyy toistamaan netin kautta henkilökohtaisia tunnuksia käyttämällä. Ehkä vastaavat palvelut sitten kehittyvät entisestään kirjaston tarpeita vastaaviksi. Tulevaisuus on jännittävä.

Tenhi - Maaäet



Suomalainen Tenhi-yhtye tekee tunnelmallista, pääosin akustista musiikkia, jolle on hankala äkkiseltään määritellä genreä. Kuvauksia kuten progressiivinen folk ja neofolk on käytetty, ne antavat ehkä jonkinlaisen kuvan. Tunnelma on synkkä ja musiikkia voisi käyttää hyvin vaikka metsässä kävelyn taustalla.

Maaäet on yhtyeen kolmas levy, julkaistu vuonna 2006. Tätä aikaisemmin ilmestyneeseen Väre-levyyn verrattuna musiikki on muuttunut vähemmän shamanistiseksi, melodioita luodaan enemmän viululla ja pianolla. Varsinkin viuluosuudet kiinnittivät huomioni ensimmäisen kerran levyä kuullessani. Melodiat ovat monesti saaneet vaikutteita suomalaisesta kansanmusiikista. Synkkiä tunnelmointeja vahvistavat matalalta lauletut vokaalit, ja yhtyeen luomassa äänimaisemassa on vain jotakin sellaista, joka tempaa mukaansa heti alusta loppuun. Isäpuoleni totesi levyä kerran hänelle soitettuani, että musiikki luo päähän koko ajan mielikuvia, mikä on totta. Itse usein kuuntelen levyn viimeisenä ennen nukkumaanmenoa, se sopii hyvin myös rauhoittamaan mieltä.

12 kappaleen joukosta ei juuri huonoja hetkiä löydy. Esille voisi nostaa vaikka vahvimmin viulunsoittoon painottuvan Kuopan tai upean Vähäinen violetissa -kappaleen, joka sävellyksenä ja hyvin kauniilla soitannollaan nousee ehkä levyn parhaaksi teokseksi. Rannalta haettu päättää levyn raukealla tunnelmallaan, siitä tulevat mieleen Suomen valoisat kesäyöt ja istuskelu rauhaisalla järven rannalla... Kuten totesin, Tenhin musiikki on hyvin visuaalista. Yhteenvetona siis, hieno levy, joka kestää kuuntelua ja kuulostaa joka kerta yhtä upealta.

lauantai 23. tammikuuta 2010

Antony & the Johnsons - I am a Bird Now



Tutustuin tähän indie/kamaripop-yhtyeeseen, kun minulle kuuntelutettiin Spotify-musiikkipalvelusta pari kappaletta eräillä jatkoilla kotonani baari-illan jälkeen... Toista niistä en muista, mutta tämän arvion kohteena olevan levyn ensimmäinen kappale Hope There's Someone oli toinen. Antony Hegartyn lauluääni kuulosti erittäin herkältä, ja se kappaleen loppu. Äärimmäisen voimallisen kuuloista pianonsoittoa vahvistettuina Antonyn taustalauluilla loivat niin iskevän tunnelatauksen, että pystyi vain tuijottamaan eteensä suu auki. Melko punaviinihuuruissa oleminen todennäköisesti kasvatti vielä fiilistä silloin... No, bändin musiikkia piti kuitenkin saada kuulla lisää.

Tämä 2005 julkaistu levy on Antonyn ja kumppaneiden toinen, ja se on saanut kriitikoilta melkoista suitsutusta, sekä palkittu Mercury Prize -musiikkipalkinnolla. Näitä ulkomusiikillisia seikkoja suuremmin huomioimatta levy sisältää äärimmäisen koskettavaa ja kaunista tunnelmamusiikkia pianon ja jousisoitinten ollessa hallitsevassa osassa. Antonyn hyvin tunnistettava lauluääni yltää aivan uskomattomiin mittoihin, ja hän osaa todella tulkita kappaleet ja niiden tunnetilat. Mykistävän aloitusbiisin lisäksi myös levyn lopetus, Bird Gerhl, sisältää suoraan sydämeen iskevän pianomelodian ja sanat: "I've been searching for my wings some time" yhdistettynä toiveikkaaseen tunnelmaan. Levyllä on surullisia ja synkkiä hetkiä, mutta myös iloisempia. Välillä tunnelma ja sanat eivät oikein kohtaa, kuten Fistful of Love -kappaleessa, jossa lauletaan väkivallan kohteeksi joutumisesta sävelen ollessa hämmentävän positiivinen. Antonyn kirjoittamien lyriikoiden aiheet pyörivät monissa kappaleissa transsukupuolisuuden ympärillä, naiseksi itsensä tuntevan miehen näkökulmasta laulettuina. Ne ovat jonkin verran omaelämäkerrallisia, ainakin niin itse olen ymmärtänyt.

Vierailijoitakin on mukana jonkin verran, sellaisia nimiä kuin Rufus Wainwright, Lou Reed, Boy George ja Devendra Braveheart. Itse olen sitä mieltä, että kaikkien kauniin ja koskettavan popmusiikin ystävien kannattaa tutustua tähän levyyn. Kun siihen pääsee sisälle, se on todella Kokemus.

perjantai 22. tammikuuta 2010

Aloituspuheenvuoro

Pidän kirjoittamisesta. Pidän musiikinkuuntelusta. Jo pitkään aikaa on ollut haluna julkaista jossakin kirjoituksia, jotka käsittelisivät omia kokemuksiani ja niitä elämyksiä, joita olen saanut musiikista. Muulla tavoin en juuri musiikkia harrasta vapaa-aikanani, minulla ei ole ollut kärsivällisyyttä oppia soittamaan mitään instrumenttia. Lauluääneni ei myöskään ole mistään kotoisin, joten sekin vaihtoehto on pois suljettu. Minulla ei ole siis juuri mitään teoreettista tietämystä aiheesta, joten tämä täytyy ottaa huomioon arvostelujani lukiessa, en ole pätevä arvostelemaan kenekään soittotaitoa teknisesti ajatellen. Kuuntelukokemukseni perustuvat siis paljon tuntemuksiin ja elämyksiin, tietysti nautin myös sen kuuntelemisesta, kun joku osaa soittaa (ainakin omasta mielestäni) todella hyvin. Ollessani töissä kirjastossa käsittelen musiikkia tietysti ammattimaisemmin, ja tekemällä musiikin luettelointia, sisällönkuvailutyötä ja tietopalvelua olen oppinut paljon lisää.

Parina viime vuotena omassa musiikkimaussani on tapahtunut suuri muutos (lukioikäisenä kuuntelin vain ja ainoastaan metallimusiikkia, melko tavallinen tarina) ja olenkin viime aikoina tutustunut entistä innostuneempana uuteen musiikkiin. Kuunteluharrastukseni painottuu lähes täysin populaarimusiikin eri alalajeihin, klassiseen musiikkiin olen yrittänyt tutustua tähän mennessä melko huonolla menestyksellä, se on niin erilainen maailma, että vaatisi paljon totuttelua. Lisäksi minulla on jonkinlaisia asennevammoja rap-, hip hop-, soul- ja jazz-musiikkiin, eikä näitä tule kuunneltua lähes ollenkaan. Siksi nämä jäänevät myös pois käsittelemäni musiikin joukosta. Yritän kovasti avartaa mieltäni näidenkin suhteen, tähän mennessä ei vaan ole onnistunut.

Mutta, nämä ovat siis lähtökohdat. Kirjoitan lähinnä omaksi ilokseni ja ajanvietteeksi, mutta olen hyvin iloinen myös siitä, jos joku muu löytää tekstistäni ideoita ja jotakin kiinnostavaa. Tervetuloa lukemaan!