maanantai 12. maaliskuuta 2012

LIVE: Nightwish, Helsingin jäähalli, 10.3.2012

Lähes kolmen vuoden odotuksen jälkeen pääsin taas todistamaan Nightwishin keikkaa. Tämä jäähallikeikka oli itselleni seitsemäs kerta kun yhtyeen näin livenä, mutta poikkeuksellinen siksi, että tämä oli ensimmäinen heidän ihan oma keikkansa, jonka pääsin näkemään. Aikaisemmat kuusi olivat siis festarikokemuksia.

Helsingin jäähalli keikkapaikkana oli nyt jo tuttu viimesyksyisen Tori Amos -keikan myös siellä nähtyäni, ja tälläkin kertaa oltiin kentällä, nyt tosin seisomapaikoilla. Saavuimme seuralaisteni kanssa hallille tuntia ennen ovien avaamista, ja lopulta olimme n. 8. - 10. rivissä aivan keskellä kenttää. Kohtalaisen hyvät paikat siis.

Poisonblack oli lämppärinä, sattumoisin olin nähnyt tämän bändin viimeksi samoilla festareilla kuin NW:nkin, eli Saunassa 2009. Poisonblack on aina ollut itselleni ihan mukavaa kuunneltavaa, sellaista pätevästi tehtyä melodista hard rockausta. Vanhana Sentenced-fanina pitää ainakin vähän diggailla, ja olihan Villeä hauska nähdä livenä pitkästä aikaa. :) Tuntuivat bändin tyypit olevan ihan tyytyväisiä lämmittelypestiinsä, kun pääsivät useille tuhansille soittamaan. Ihan hyvin rullaavan keikan soittivat, sitten olikin reilu puoli tuntia enää pääbändin aloitukseen.

Ennen keikkaa lavan eteen nostettiin valkoisista ja mustista harsonsuikaleista koottu esirippu. Lopulta valot sammuivat aiheuttaen hurjan kiljumisen ainakin eturiveissä. Valojen syttyessä uudestaan introna alkoi soida tietysti uuden levyn aloitus Taikatalvi ja harsoon heijastui sen takana keinutuolissa istuvan Marco Hietalan siluetti. Marco lauloi kappaleen keinutuolista ja hietti lopuksi tuolin lavan sivuun kappaleen vaihtuessa Storytimeen. Muukin bändi oli tämän biisin alkuun mennessä tullut paikoilleen, mutta esirippu pysyi ylhäällä pudoten vasta kappaleen ensimmäisen kertosäkeen jälkeen paljasten bändin ja taustalla olevan screenin, jolta esitettiin tunnelmaan sopivia kuvia ja videoita koko keikan ajan. Tästä sitten meininki saattoi kunnolla alkaa.

Avausbiisikaksikon jälkeen soitettiin aikaisemmin lopetusbiisinä jo vuodesta 2004 toiminut Wish I Had an Angel, joka toimi ihan piristävästi näin eri paikassa esitettynä. Dark Passion Playn sinkkuhitti, omasta mielestäni jo äärimmäisen kulutettu Amaranth seurasi tätä, ja siinähän se meni. Pakkohan heidän tietysti on tätäkin kappaletta edelleen soittaa.

Erittäin odotettu Scaretale uudelta levyltä tuli seuraavana, ja olihan se hieno. Sirkusaiheisten kuvien pyöriessä taustalla varsinkin Anette esiintyi aivan upeasti ja ilmeikkäästi, hänen vokaalisuorituksensa oli aivan yhtä hyvä tässä kuin levylläkin. Marcokin veti tietysti loistavasti osuutensa, hieno esitys kaikin puolin. The Siren-kappaletta Once-levyltä on kuultu livenä jo aika paljon myös Aneten kanssa, ihan kivahan se oli nytkin, mutta voisi tämänkin pikku hiljaa jo vaihtaa johonkin vähemmän kuultuun. Kovasti odotettu kappale oli myös Slow, Love, Slow -jazzballadi. Kappaleeseen saatiin loihdittua livenä hieno tunnelma, kun pyrojen jälkeensä jättämä savu leijaili lavalla ja Anette lauloi biisiä näyttävä sulkahattu päässään tuolilla istuen. Itselleni tämä oli keikan kohokohtia, harmitti vain se, ettei ainakaan meidän kohdallemme Empun kitarasoolo kuulunut kovinkaan hyvin, ja se että yleisö taputti tahtia biisin alussa, koska itse halusin ainakin kuulla herkän kappaleen ilman taustaläpsyttelyjä.

Kuten Imaginaerum-albumillakin, myös keikalla tätä seurasi irkkuhenkinen ja suoraviivaisen tarttuva I Want My Tears Back, joka odotusten mukaisesti toimi keikalla vielä paljon paremmin kuin levyltä, itsekin tuli huudettua mukana. Tässä biisissä Troy Donockley saapui yhtyeen kanssa lavalle bändin "kuudenneksi jäseneksi" soittamaan etnopuhaltimiaan, jotka tuovat kyllä hienoa lisää keikoille. Seuraavaksi soitettiinkin suuresti pitämäni The Crow, the Owl and the Dove, jonka livetoteutus ei ollut mielestäni aivan niin säväyttävä, kuin odotin sen olevan. Hienolta toki kuulosti pääasiassa, mutta jotenkin Aneten ja Marcon laulut eivät sointuneet yhteen tässä aivan niin kuin olisi pitänyt. Troyn lauluosuus kuulosti kyllä mahtavalta, samoin kuin Aneten yksin laulama kappaleen lopetus. Luonnollisesti tätä irkkuteemaa jatkettiin The Islanderilla, jonka alussa pyydettiin nostamaan kaikki puhelimet, kamerat ja sytkärit ilmaan, ja kyllähän näky varmasti oli lavalta komea. Itsekin katselin ympärilleni lehtereille, jotka näyttivät oikein tunnelmallisilta valopisteiden loistaessa. Kauniissa akustisessa kappaleessa yleisö lauloi hienosti mukana varsinkin kertosäkeessä, tähän ei kyllä onnistu kyllästymään.

Nemon soittaminen akustisena oli bändiltä kyllä loistava peliliike tämän kappaleen livesovituksen suhteen. Nyt tätä kaikkien mahdollisten radioiden voimasoittamaa kappaletta jaksoi kuunnella ihan uudella tavalla, ja versio oli kieltämättä oikein kaunis. Kysehän ei ole siitä, että Nemo olisi sävellykseltään ollenkaan huono, se nyt vain sattuu olemaan täydellinen pophitti, jolla se sitten tienasi massasuosionsa ja vanhojen true-fanien vihat niskoilleen. Last of the Wilds-instrumentaali soitettiin Lapin ruskaa taustallaan screenillä, eipä jaksanut enää hirveästi innostaa kun tämäkin on jo niin kuultu, voisi vaihtaa jo pois. Seuraavaksi mahtipontiset kuorot aloittivat Planet Hellin, jota ei ollut ennen uuden levyn kiertuetta soitettu Aneten kanssa livenä. Olin tästä vanhan suosikkikappaleen kuulemisesta kyllä aivan pähkinöinä, mätön alkaessa ponnari lähti omista hiuksista ensimmäistä kertaa keikan aikana ja tukanheilutusriehuminen alkoi. Anette veti todella mahtavasti naislauluosuudet, Marcon ollessa omissa pätkissään myös totutun mahtava.

Tällä keikalla kuultiin sitten Ghost River, jota ei kaikilla Suomen keikoilla soitettu. Kappale kuulosti livenä itselleni paljon paremmalta kuin levyllä ollen oikein toimiva runttaus. Tämän jälkeen ilmoille kajahti laulajien toimesta "All the same, take me away, we're dead to the world!" ja tässä vaiheessa taisin hieman seota ja huutaa puolihysteerisesti mukana :D Dead to the World tuli täytenä yllätyksenä itselleni, sillä en odottanut mitään Century Child -levyltä soitettavan, aivan mahtava fiilis oli kuulla tämäkin vanha suosikki. Varsinaisen setin loppuun oli kaivettu vuonna 2001 julkaistu Over the Hills and Far Away -coveri, jota oli nyt Gary Mooren kuoleman johdosta alettu esittää taas tällä kiertueella. Vaikka suhtauduin hyvin epäinnostuneesti tämän kuulemiseen, olihan Anette-versio mielenkiintoista kuulla, ja hän suoriutui tästäkin kappaleesta hienosti.

Encoreiden aluksi bändi versioi Finlandia-hymniä Troyn huilun kera varsin mahtipontiseksi paisutellen, tällä kertaa tämä ei tosin säväyttänyt aivan niin paljon kuin ensimmäisellä kerralla kuullessa. Sitten vuorossa oli ristiriitaisia tuntemuksia herättänyt Song of Myself, jonka liveversio tosin olikin erittäin hyvä ja toimiva, sillä kappale lopetettiin puoleen väliin ennen puheosuutta, jonka soittaminen livenä olisikin ollut äärimmäisen tylsää. Ilta loppui vauhikkaaseen Last Ride of the Day -biisiin, joka toimi uutena lopetuskappaleena mielestäni aivan loistavasti, tämä saa puolestani ottaa WIHAA:n entisen paikan oikein mielellään. Tuttu kiiltävä paperisilppusade ja uutena tehosteena vielä pieni ilotulitus viimeistelivät hienon keikkaillan. Yhtye oli hienoa nähdä iloisen ja tyytyväisen näköisenä loppukumarruksissa, he olivat selkeästi todella otettuja yleisön innostuneesta mukanaolosta.

Keikka oli audiovisuaalisena elämyksenä siis erittäin hyvä. Ainoat miinukset pitää antaa laulujen ja kitaroiden ajoittaisesta huonosta kuuluvuudesta lavan eteen, ilmeisesti hieman taaempana tätä ongelmaa ei esiintynyt. Toisaalta oli hyvä, että äänenvoimakkuus ei ollut liian suuri, kuten helposti käy, nyt kaikki soittimet erotti oikein hyvin. Bändin jäsenten lavahabitusta en jaksa enempää analysoida, sen voi tarkistaa halutessaan vaikkapa tästä. Pyrojen käyttö oli tuttuun tapaan runsasta, varsinkin Planet Hell oli yhtä tulimyrskyä lavalla ja yleisössäkin tuli todella lämmin, mikä tietysti sopi kappaleen teemaan. :D Settilistaankin olin varsin tyytyväinen, biisikattaus ja järjestys oli parempi kuin odotin. Seuraavaksi itselläni on vuorossa Nightwishilta taas festarikeikka, Ruisrockissa olisi tarkoitus heidät nähdä seuraavan kerran. Saa nähdä mitä uutta mahdollisesti on odotettavissa siellä.

lauantai 3. maaliskuuta 2012

Nightwish - Imaginaerum



Nyt on tullut aika tarttua viimein tähänkin levyyn arviointimielessä, kun keikallekin olen menossa jo viikon päästä. Ajatukset ovat olleet tästä pitkään ristiriitaiset eivätkä lisäkuuntelutkaan ole tuoneet helpotusta. Toisaalta kaikki kuulostaa komealta ja hyvin tehdyltä, mutta levy ei vaan tunnu päätyvän soittoon läheskään samalla intensiteetillä kuin aikaisemmat. Keskityn tässä arviossa melko paljon materiaalin mahdolliseen livetoimivuuteen lähestyvää keikkaa ajatellen. Näistä lähtökohdista siis lähden analysoimaan kappale kappaleelta.

Taikatalvi toimii levyn introna esitellen 2 ja puolen minuutin ajan varsin joululaulumaisia tunnelmia Marcon suomeksi laulamana. Talviset sanat ovat kauniit ja kappale varmasti toimii hienosti keikka-introna.

Sitten siirrytään lennossa toisena kappaleena kuultavaan sinkkuhitti Storytimeen. Kyseessä on erittäin perinteinen Nightwish-radiohitti kosketinalulla ja mahtipontisella mättökohdalla, mutta kertosäe lähtee tässä kyllä lentoon aivan omanlaisellaan tavalla (tai okei, ehkä Dark Chest of Wondersissa kuultiin Once-levyllä jo samantapainen lennokas kertsi), jonka ansiosta epäilisin kappaleen kestävän kuuntelua. Kuorot ovat komeat ja orkesteri pauhaa, Anettea täytyy myös kehua entisestään parantuneesta laulusuorituksesta, joka tosin nousee vieläkin suurempiin huippuihin eräissä muissa levyn kappaleissa.

Ghost River onkin sitten se levyn rankin kappale, jossa Anette laulaa säkeistöt ja Marco vetää muristen kertosäkeen. Kappale ei ole itselleni miksikään suosikiksi noussut, vaikka riffi potkiikin hyvin ja lapsikuorot tuovat hienoa, pelottavahkoa tunnelmaa loppupuolella. Muuten sävellys on valitettavan keskinkertainen Tuomas Holopaisen sävellykseksi. Livenä toiminee tosin paremmin.

Tämän jälkeen onkin hyvä vetää kehiin se rauhoittava biisi. Kyseessä Slow, Love, Slow, jota etukäteen jo innolla odotin, kun kerrottiin kyseessä olevan jazz-kappale. Se alkaa hyvin NW-tyypillisellä kosketinintrolla, mutta Aneten alkaessa laulaa tunnelma tosiaan on hyvin savuiseen jazz-kapakkaan sopiva. Anette loistaa tulkinnassaan kyllä tässä kappaleessa niin, ettei kenenkään muun sitä voisi kuvitella laulavan. Neljän minuutin kohdalla mukaan astuvat taustalle myös särökitarat ja kosketinmaalailut nostavat meiningin tutun mahtipontiseksi. Onneksi kappale päättyy kuitenkin saksofonisooloiluun ja mystiseen kellon tikitykseen. Yksi levyn parhaita kappaleita ehdottomasti.

Hittirevittelyä kelttielementein on puolestaan I Want My Tears Backin idea. Tämä ei aluksi sytyttänyt yhtään, mutta nyt kappale on alkanut kyllä potkia, varsinkin Aneten ja Marcon duetoima kertosäe on mukavan hitikäs ja aluksi kornilta kuulostanut "I want my tears back now!" huudahdus voisi toimia livenä hyvinkin.

Scaretale onkin sitten something completely different. Lapsikuoron hyräilyllä alkava, upeiden massiivisten orkesterisoitinten vauhtiin laittama sirkusaiheinen musikaalipätkä on levyn innovatiivisin teos, jossa Anette on aivan mahtava noita-akaksi muuntumisineen ja Marco taas loistaa tirehtöörinä. Ajoittain skitsofreenisen kuuloinen kappale on myös ehdottomasti tämän levyn top 5:ssä ja todella odotan tämän kuulemista keikalla.

Instrumentaalikappale on laitettu tähän väliin, se on nimeltään Arabesque. Lähi-idän tyylisiä tunnelmiahan tässä on ihan hienon kuuloisesti toteutettuna, mutta ei silti säväytä. Biisi joutuu useimmiten skipatuksi levyllä.

Kaunis akustinen balladi Turn Loose the Mermaids hivelee korvia seuraavaksi. Biisissä on huilua ja irkkufiilistä sekä koskettava sanoitus. Pidän kovasti.

Myös Rest Calm on taas levyn parhaita kappaleita. Vauhdikkaasti Marcon laulamana alkava biisi pysähtyy rauhalliseen kertosäkeeseen Aneten kera, ja melodiat ovat upeat. Monelle on tullut mieleen Disneyn Pocahontas-sävelmä Colours of the Wind, ja kyllähän kertosäkeessä hieman samaa on. Lapsikuoroa kuullaan taas loppupuolella. Hieno kappale joka tapauksessa.

Kakkossinkuksi lohkaistu The Crow, the Owl and the Dove on aivan upea. Rakastan. Marcon säveltämässä kappaleessa laulajat duetoivat todella hienosti, sanoitus iskee ja koskettaa ja puoliballadimainen sävellys on timanttia. Tämä oli alkuun ehdoton suosikkini levyltä, ja vieläkin kuuluu ehdottomaan parhaimmistoon. Biisinä todellinen muotovalio.

Nopeaan meininkiin siirrytään taas Last Ride of the Dayssa. Anette pääsee revittelemään sopivasti raskautta ja mahtipontisuutta tarjoavan musiikkitaustan kera, Marco tukee välillä taustalaulujen muodossa. Kertosäe on mahtava, tätä odottaa pääsevänsä livenä laulamaan mukana.

Song of Myself on se tämän levyn pitkä eepos. Aikaisemmilla levyillä nämä pitkät kappaleet ovat onnistuneet pääasiassa aina todella hyvin ollen upean eeppisiä ja mahtipontisia sekä sävellyksinä onnistuneita. Myös Song of Myself lähtee lupaavasti liikkeelle, ja ensimmäiset kaksi osaa kappaleesta ovat oikein hienon kuuloiset Aneten laulaessa kuorojen kanssa vuorotellen. Kolmannessa osassakin meininki pysyy vielä suht kiinnostavana, vaikka ei tässäkään todellakaan päästä Poet and the Pendulumin tai Ghost Love Scoren tai Beauty of the Beastin tasolle. Melkein tarkalleen puolivälistä 13,5 minuuttista kappaletta alkaa paljon kommentoitu puheosuus. Jousisoittimien herkästi säestämässä osuudessa bändin jäsenille läheiset henkilöt puhuvat kauniita lauseita ja tarinoita, mutta ei tämä kyllä kappaleena näin oikein toimi. Haluaisin kovasti pitää tästä, mutta kun ei. Se, että puolet kappaleesta kulutetaan puheosuuksiin pudottaa sen itselläni auttamattomasti keskinkertaisuuteen.

Levyn päättää lopulta orkesterin soittama, Pip Williamsin levyn teemoista kokoama instrumentaali, joka on todennäköisesti tarkoitettu keväällä julkaistavan elokuvan lopputeksteihin. Ihan komealta kuulostaa, mutta eipä tämä lopetus mitään erityistä levyllä tarjoa, juuri lopputekstimusiikkina sen voisi kuvitella säväyttävänkin, mikäli leffa on oikeasti hyvä. :)

Imaginaerum ei ole Nightwishin paras albumi omissa listoissani, enkä tiedä kestääkö levy kuuntelua kovin paljoa tulevaisuudessa, merkkejä kyllästymisestä on joissakin kappaleissa nyt jo havaittavissa. En tiedä kuinka paljon merkitystä tässä sitten on oman musiikkimaun muutoksella vuosien varrella siitä, kun Nightwish oli se ehdoton ykkösbändi. Tätä voisi ehkä analysoida loputtomiin. Totean kuitenkin vaan, että levyllä on muutama kiistattoman hieno kappale, jotka varmasti tulevat säilymään bändin klassikoina tulevaisuudessa, mutta ajoittainen kompastelu ja muutamat valitettavan keskinkertaiset sävellykset vievät levyn yleistä tasoa alas.