maanantai 4. toukokuuta 2015

Nightwish - Endless Forms Most Beautiful


On tullut aika kirjata arvion muotoon ajatuksiani ehkä pisimpään osana musiikillista maailmaani olleen yhtyeen uusimmasta levystä. Elán-sinkusta olikin juttua jo kuukauden biiseissä 2/2015. Sen yhteydessä tuli myös todettua yhtyeen kokoonpanossa edellisen levyn jälkeen tapahtuneet muutokset ja näiden synnyttämät odotukset, joten annetaan itse levyn musiikin puhua puolestaan.

Shudder Before the Beautiful alkaa pätkällä puhetta Richard Dawkinsilta, jonka esiintyminen levyllä oli aiheuttanut etukäteiskohua. Ajatella, rock-yhtye ei tunnusta kristillistä sanomaa, jo on aikoihin eletty... En kuitenkaan lähde tämänkään ruotimiseen yhtään enempää mukaan. Musiikissa sinfoninen linja jatkuu odotetusti ja kappale lähtee liikkeelle sopivan räväkästi. Floor Jansen pääsee käyttämään ääntään selvästi pehmeää ensimmäistä singlejulkaisua paremmin. Biisin puolivälin tienoilla tulee pitkähkö instrumentaaliosuus sooloiluineen ja varsin tutunkuuloinen kuorokohta. Elementit ovat tasapainossa ja kappale on melko perinteinen Nightwish-levyjen avaus, joka tulee toimimaan keikkojen aloituskappaleena varmasti hyvin.

Weak Fantasy on sitten jo raskaampi, ja säkeistöissä soitellaan akustista kitaraakin, mutta hyvin painostavan kuuloisesti tunnelmasta tinkimättä. Marco Hietalakin pääsee loppupuolella ääneen. Tämän jälkeen on vuorossa jo aiemmin ruodittu Elán, joka levyllä erottuu entistäkin kevyempänä vetona, mikä ei lopulta ole oikeastaan huono asia.

Sinfoniameiningeillä alkava Yours Is An Empty Hope tuo nimittäin mahtipontisuuden rytinällä heti takaisin, kitarariffissäkin on reippaammassa määrin raskautta. Uhkaavan kuuloisen bassottelun voimalla etenevä c-osa vie kappaleen kiinnostavampaan suuntaan, muuten se jää mieleenpainuvuudeltaan vähän vaisummaksi.

Our Decades in the Sun on levyn balladi ja sellaisena oikein onnistunut. Biisi säilyttää kiinnostavuutensa ollessaan rakennettu hieman epätyypillisemmällä kaavalla. Floor tulkitsee tässä erityisen upeasti ja piano-osuudet tuovat mukaan sopivasti dramatiikkaa.

My Walden on sitten tätä Nightwishin levyillä jo tutuksi käynyttä nopeahkoa irkkumeininkiä tuoden Troy Donocleyn puhaltimet esille selkeimmin Elánin jälkeen. Uskoisin kappaleen avautuvan livenä paremmin, samaan tyyliin kuin edellislevyn I Want My Tears Back, vaikka tämä ei lopulta olekaan yhtä hitikäs loppuosan heittäytyessä kokeilevammaksi.

Hittimateriaalia löytyy reilusti kuitenkin seuraavasta kappaleesta, levyn nimibiisistä, joka onkin julkaistu toisena sinkkuna. Vauhtia ja melodiaa, suoraviivaisuutta ja myös mahtipontisuutta. Mainio kappale, lienee myös livenä tehokas.

Edema Ruh'ssa heti alun koskettimet heittävät kuulijan vuosien taakse, suunnilleen Wishmaster-levyn (2000) tienoille. Mistään tunkkaisesta menneiden muistelusta ei todellakaan ole kyse, vaan kappale on samalla myös tuoreen kuuloinen. Kuin vanhan rakkaan ystävän tapaaminen pitkästä aikaa: huomaat hänen muuttuneen, mutta se ei haittaa, se sopii hänelle. Biisi on todella hieno, koskettava ja tuulahdus ehkä juuri sitä viattomuutta, jonka katoamisesta Tuomas Holopainen on puhunut ja tehnyt myös musiikkia yhtyeelleen eräässä vaiheessa hyvin paljon. The verse we leave with you will take you home päättyy kertosäe, ja liikuttumiselta ei enää voinut välttyä.

Huipputaso pysyy myös Alpenglow'n myötä. Kappale on sinfonisemman Nightwishin tyyliä täydellisesti hyödyntävä, mutta kitaroissa on mukavankuuloista terävyyttä. Komea kertosäe on levyn suurimpia täysosumia.

The Eyes of Sharbat Gula on instrumentaali, joka sisältää nättiä soittoa, tästä erityismaininta huiluille, ja loppupuolella kuullaan myös kuoro-osuuksia. Sopii tähän väliin.

Pianon ja sitä seuraavien jousien myötä aloitetaan lähes 24 minuutin matka, The Greatest Show on Earth. Sinfoniaelementeillä luodaan sitä pystykarvaisuutta ja kylmiä väreitä, joihin totuimme aikaisemmin mm. kappaleissa Ghost Love Score ja The Poet and the Pendulum. Ensimmäisessä osassa Four Point Six Floor Jansen pääsee esittelemään myös klassisemman laulun osaamistaan. Dawkinsin puheosuuden jälkeen lähdetään vauhtiin suorastaan euforisen melodisella osuudella. Yleismeininki kulkee enemmän duurissa kuin näissä äsken mainituissa kappaleissa, nyt ei vuodateta verta ikuisesti eikä soimata itseään kylmän maailman huoraksi. Life-osion jälkeen tuleva The Toolmaker vie toki rankempaan suuntaan, mutta ei kovin synkäksi sekään. The Understanding saavutetaan herkän pianomelodian kera. Dawkinsin puheosuudessa asiat ovat suuria ja muistamisen arvoisia. Sea-Worn Driftwood päättää evoluution ihmettä kunnioittavan matkan meren kohinalla ja eläinten äänillä. Kappaleen lisäksi päätöksensä saa näin myös koko 78-minuuttinen levy.

Nightwish on onnistunut sulauttamaan uudet jäsenensä osaksi bändikokonaisuutta saumattomasti, yhtye kuulostaa luonnolliselta ja vapautuneelta. Kappalemateriaalinkin osalta koetaan hienoja hetkiä, jotka painottuvat tällä kertaa loppupäähän kolmen viimeisen biisin ollessa ainakin toistaiseksi omia suosikkejani levyltä. Kokonaisuus on kasassa mielestäni kuitenkin paremmin kuin kahdella edellisellä albumilla. On hienoa, että nykyään on edelleen yhtyeitä, joiden albumikokonaisuuksien tasoon voi luottaa, kuten niiden musiikkiin muutenkin.