sunnuntai 15. maaliskuuta 2015

Klassikkoarvio: Nightwish - Oceanborn

Luova hulluus. Sellainen voi taiteessa johtaa vaihteleviin lopputuloksiin. Joissakin tapauksissa, kuten Nightwishin toisella levyllä, se on onnistunut tuottamaan unohtumatonta, ennenkuulumatonta ja säväyttävää materiaalia. Mielestäni juuri luova hulluus on terminä se, joka kuvaa parhaiten levyä ja sitä, mitä olen kuullut ja ymmärtänyt sen syntyprosessista.

Nyt kun Nightwishin uusi levy on ilmestymässä, tuntuu olevan sopiva hetki katsoa taaksepäin. Tämän kirjoittamisen inspiroikin bändin uusista biiseistä syntynyt keskustelu, joka johti sitten vanhojen levyjen muisteluun. Päädyin taas ylistämään Oceanbornia. Se on edelleen levy, jonka pariin voi palata silloin tällöin, ja tietää kylmien väreiden tulevan. Vaikka Nightwishin tuotannossa on sen jälkeenkin ollut hienoja levyjä, kokonaisuuksinakin, Oceanbornin kanssa on tuntunut siltä kuin tulisi kotiin. Tästä se lähti, tähän lopulta palaa.

Oceanbornhan on tavallaan yhtyeen "oikea" debyyttilevy. Angels Fall First oli käytännössä demo, joka sitten julkaistiin levynä, raakileena. Onhan siinä jotakin viehättävyyttä, joka syntyy siitä aloittelun viattomuudesta, mutta silti sitä voisi verrata työharjoitteluun. Moniko haluaisi ensimmäisen työharjoittelunsa suorituksia arvioitavan osana uraansa, tasavertaisesti sen jälkeisen työntekonsa kanssa?

Toisen levyn kanssa vaihde laitettiin heti isolle. Soittajista ja laulajasta otettiin kaikki irti, ja suorastaan vimmainen tekemisen into myös kuuluu. Musiikin tyylilajeja yhdisteltiin uudella tavalla. Nykyään jos joku tekee power metal -levyn koulutetun klassisen naislaulajan kera, alkaa haukottelu välittömästi, että tämähän on niin nähty. 17 vuotta sitten, vuonna 1998 ei ollut. Power metaliksi kutsuminenkaan ei tee Oceanbornille oikeutta, kun se ei sitäkään ole perinteisimmillään, sillä tyyli on kautta levyn varsin synkkä tuoden mieleen goottimetalliset sävyt, ja välillä meno yltyy lähelle death metalia Tapio Wilskan päästessä ääneen. Tunnelma on kautta levyn ainutlaatuinen, ja vaikka tällaisen sanominen tuntuu kuluneelta ja ympäripyöreältä, levyn kuulleet varmasti tietävät mitä tarkoitan. Kaiken musiikillisen hienouden lisäksi myös levyn kansitaide on onnistunut ja näyttää ainakin omassa mielessäni juuri siltä, miltä levyn musiikki kuulostaa.


Nightwishin kokoonpano levyllä oli:

Tuomas Holopainen – syntetisaattorit, piano
Jukka Nevalainen – rummut, lyömäsoittimet
Tarja Turunen – laulu
Erno "Emppu" Vuorinen – kitarat
Sami Vänskä – basso

Tosiaan, yhtyeen jäsenistä otettiin kaikki irti. Levyä tehtiin kuulemma itkun ja hammastenkiristyksen kautta. Erityisesti laulaja Tarja Turunen on kertonut olleensa kovilla oltuaan kuitenkin tuolloin koulutettunakin laulu-uransa alkutaipaleella. Syy tähän on kuultavissa heti ensimmäisessä kappaleessa Stargazers. Mahtipontisten syntikoiden avaama, kuulijan voimalla levyn maailmaan heittävä kappale sisältää sekä erittäin nopeaa soittoa että todella haastavia laulumelodioita. Kertosäkeen kohta "Watching the eyes of the night" on mieletön, sanan kaikissa merkityksissä. Tarja Turunen kertoi vuosia myöhemminkin, ettei vieläkään oikeasti pysty laulamaan kappaletta siten kuin Tuomas Holopaisen sävellys edellyttäisi.

Toinen kappale Gethsemane hyödyntää kertosäkeessään kahta täysin erilaista lauluraitaa päällekkäin, mitä on käytetty tehokeinona myöhemminkin yhtyeen kappaleissa (esim. Once-levyn Ghost Love Score). Piano ja kitarat toimivat yhteen saumattomasti luoden hienoa äänimaisemaa. Huiluakin kuullaan. Kappaleen tunnelma ja tunnelataus on jotakin aivan omaa luokkaansa, ja se on varkain noussut itselleni vuosien saatossa yhdeksi Nightwishin uran parhaista kappaleista. Loppua kohden voimistuen laulettava viimeinen lause tuo kyyneleet silmiin edelleen: "Without it / the poetry within me is dead".

Seuraavaksi Emppu Vuorisen kitara pääsee vauhtiin kunnolla. Devil & the Deep Dark Ocean on ensimmäinen levyn kappaleista, jossa Tapio Wilskan möreää ääntä hyödynnetään Turusen vastapainona, tässä kappaleessa Wilska on "paholainen". Tunnelma on kohtalokas, ja Tuomas Holopainen joutui pieniin vaikeuksiin kotipaikkakunnallaan, kun muistaakseni paikallinen opettaja kauhisteli laulun sanoja ja kielsi oppilaitaan kuuntelemasta tätä paheellista musiikkia...

Sinkkuna julkaistu aikansa listaykkönen Sacrament of Wilderness kuuluu myös ehdottomasti Nightwishin tuotannon parhaimmistoon. Melodioiden osalta täyttä upeutta alusta loppuun. Tämä on ehkä se perinteisin metallikappale levyllä, mutta silti niin hyvä, uskomatonta sävellystyötä.

The Passion and the Opera menee sanoitusten osalta jo erotiikaksi, jotenkin aika sympaattisella tavalla: Naked limbs reflecting from the moon / I'll be there for you soon / First wish for this night: / Let me be your delight / Body of a virgin / Soul to the Devil's kin / Your God is me / In all that you see. Kappale alkaa levyn mittapuulla aika simppelisti (se on sävelletty kitaralla, jota Tuomas Holopainen osasi jonkin verran soittaa), mutta loppupuoli taas sisältää Yön kuningattaren aariaa mukailevaa klassisella laululla leikittelyä.

Sitten lähdetään balladilinjalle. Swanheart on oikein nätti kappale, josta kuulee Holopaisen Disney-innostuksen, sillä onhan biisi aika Disney-balladi. Sopiva keventäjä se kyllä on levyllä tässä kohdassa. Satuklassikotkin mainitaan Ruman ankanpoikasen myötä.

Moondance-instrumentaali alkaa kivalla pianomelodialla. "Hei hoi"-tyyppiset huudahdukset loppupuolella ovat ihan hauskoja. Muuta sanottavaa kappaleesta ei oikein ole, ei suosikkejani.

Reipastahtinen The Riddler on hyvä kappale, mutta tällä levyllä turhan laadukkaassa seurassa, olen todennut. Mainio sävellys, mutta ei tarpeeksi säväyttävä noustakseen esiin.

The Pharaoh Sails to Orion puolestaan säväyttää. Tapio Wilska on jälleen äänessä, nyt "faaraona", ja kappale kuuluu Devilin tavoin levyn raskaampaan päähän. Pianon yhdistäminen "kaahaaviin" kitaroihin ja tuplabasarirummutukseen toimii todella mahtavasti. Kertosäe on taas melodioiden juhlaa. Levyn pisimmän kappaleen (n. 6 ja puoli minuuttia) loppu tulee äkkiä vastaan.

Levylle tehtiin cover-kappale, joka on eräs yhtyeen ikonisimmista, monien jouluun kiinteästi kuuluva Howard Blaken Walking in the Air animaatiosta Lumiukko (Snowman). Turunen laulaa kappaleen upeasti, ja metallisemmille vesille lähteminen loppupuolella on sovitettu erittäin onnistuneesti, kuin tämä olisi nimenomaan tarkoitettu esitettäväksi juuri näin.

Albumin ensimmäinen versio päättyy Walking in the Airiin, mutta myöhempiin painoksiin on lisätty balladi Sleeping Sun, joka on tehty tilaustyönä saksalaisille auringonpimennysjuhlille vuonna 1999. Huolimatta taiteenteon mittatilausmaisesta luonteesta kaunis kappale on yhtyeen rakastetuimpia. Omassa painoksessani (jonka sain joululahjaksi vuonna 2002) Sleeping Sun on mukana, ja maailmassani levyn kuuluu päättyä tähän kappaleeseen. "A moment for the poet's play / Until there's nothing left to say"



Spotifyssa ei ole ainakaan ilmaisversiolla kuunneltavissa koko levyä, ainoastaan kappaleet Stargazers, Sacrament of Wilderness, Swanheart, Walking in the Air ja Sleeping Sun.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti